Valinnoista

Lin Yutangin (1895-1976) miete ”Elämän viisauksiin sisältyy epäoleellisen poistaminen” herättää minussa ajatuksen, että elämä on parhaimmillaan tai pahimmillaan täyttä hulluutta. Kummin sen nyt ottaa. Kun toisella kädellä kirjoittaa ja toisella kokkaa, leipoo, tiskaa, imuroi, luuttuaa, piiskaa mattoja, pesee pyykkiä ja ikkunoita, mankeloi ja silittää, parsii ja paikkaa, jynssää vessan pyttyjä, petaa vuoteita, niistää neniä, pyyhkii pyllyjä jne., mitä muuta tämä on? Mutta mikä tai mitkä näistä ovat epäoleellisia?

Nyt, kun Lapin Lisän deadline taas lähestyy, haluaisin vetäytyä pedonkolooni autiolle saarelle, mukanani käsikirjoitus ja sen henkilöt eli he, jotka tarvitsevat minua kipeästi epäoleellisuuksiensa poistamiseen. Mikä haaste, kun en osaa (= rohkene) karsia saatikka poistaa niitä omastakaan elämästäni!

Ovatkohan elämän valinnat yleensä omiamme? Kun minulta radiohaastattelussa kysyttiin, miksi valitsin juuri käsikirjoittamisen ja kun siihen oli ilman suuremmitta harkinnoitta vastattava, poimin nopeasti yhdeksi syyksi lähes elinikäisen kiinnostuksen elokuviin. Ensimmäisen kosketuksen liikkuvaan kuvaan sain pienessä kyläkoulussa, kun raittiusviikolla esitettiin Mikkihiiri-elokuvia. Pari vuotta myöhemmin pääsin kirkonkylälle koululaisnäytäntöön, jolloin ”Mantun talolla” näytettiin Mika Waltarin käsikirjoittamaa ja Jorma Nortimon ohjaamaa vastavalmistunutta mustavalkoelokuvaa Pikku Ilona ja hänen karitsansa. Sota-aikana aiottu filmaus oli siirtynyt 15 vuodella ja jäi Nortimon viimeiseksi ohjaukseksi. Oli mahtavaa päästää tunteet valloilleen ja itkeä salin pimeydessä. Tosin jo aiemmin olin kapinoinut ja surrut, miksi minua ei päästetty katsomaan Edvin Laineen ohjaamana filmattua Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta samaiseen saliin. Minua lohdutti ja rauhoituin, kun isäkään ei lähtenyt elokuviin, vaikka kaikki muut perheenjäsenet menivät. (Myöhemmin olen ymmärtänyt, miksi sota ei häntä enää elokuvana kiinnostanut.)
Kun sitten aikanaan television sarvet ilmestyivät katoille ja tuo nelijalkainen ihmeotus liimasi niin pienet kuin suuretkin vahtaamaan iltakaudet ilmeellisesti välkkyvää kylkeänsä olohuoneen nurkassa, hyvän elokuvan seuraaminen yön hiljaisuudessa oli rentouttavaa täsmähoitoa arjen stressille.

Mutta valinnoista puheen ollen, ehkä käsikirjoittaminen valitsi minut – näistä katselukokemuksista huolimatta. Kun sain ensimmäisen kosketuksen käsikirjoittamiseen, olin jo ehtinyt suoltaa parinkymmenen vuoden aikana itseni lähes tyhjiin mm. runoja, kronikoita, laulun sanoituksia, novelleja, aforismeja, kuunnelman ja lehtiartikkeleita, osan pöytälaatikkoon, mutta ilokseni monet myös julkaisemiseen asti. Niinpä uusi kirjoittamisen laji tempasi minut mukaansa erilaisuudessaan ja haastavuudessaan. Rivi riviltä, liuska liuskalta, versio versiolta, palaute palautteelta. Ja tässä sitä nyt taas ollaan. Nöyränä uuden käsikirjoitusversion syntymän edessä uuden vuoden alkaessa. Poltot ovat onneksi jo alkaneet.

Tarinamarkkinoilla ja niiden jälkeen

Markkinoiden jälkeen

2.12.10 Eilen avattiin joulukalenterin ensimmäinen luukku. Sain ystävältäni vinkin kalenterista, jonka ykkösikkunasta avautui näkymä talviseen luontoon ja taustalla soivat mykistävät Hoosianna – hymnin sävelet.
On olemassa vielä jotakin, joka ylipursuvien kalenterimerkintöjen keskellä pysäyttää. Vuosikymmenten ystävyys, viesti lapsuusmaisemista, opiskelutoverin yhteydenotto jne. Joulun alus on nostalgian täyteistä aikaa.

19.12.10 Olen antanut itselleni siimaa, kuten tuo kalastukseen liittyvä sanonta osuvasti ilmaisee. Tilanne on minulle tuttu vuosilta, jolloin runokirjani ilmestyivät. Kun tekee pitkään ja päämäärätietoisesti työtä kaukana häämöttävän tavoitteensa hyväksi, sen saavuttamisen jälkeen käy juuri näin. Intohimoisen, jopa nautinnollisen uurastuksen tilalle astuvat tyhjyys ja itsensä mitätöinti. Pelko siitä, ettei minusta ole enää mihinkään.
Kokemuksesta tiedän, että näin ei kuitenkaan ole, vaan tavoitteen saavuttamisesta seuraa yleensä pyhä aikaansaamattomuus, kuin suvantopaikka koskessa kuohujen jälkeen. Pyhä siksi, ettei ilman sitä uudistu. Ja juuri uudistumista varten on annettava itselleen siimaa, kyllä se jalokala sieltä vähitellen ajatusten haaviin taas antautuu. Ei siis väkisin, vaan väsyttämällä. Tässä selitys pitkälle tauolle blogin kirjoittelussa.


Tarinamarkkinoilla

Palaan nyt lupaukseni mukaan Lapin Lisän Tarinamarkkinoille marraskuun alkupuolelle. Markkinapäivä jatkui kahdenkeskisillä tapaamisilla tuottajien ja rahoittajien kanssa. Pääsin keskustelemaan Isosta tytöstä Timo Korhosen (AVEK), Jukka Asikaisen (SES), Sari Volasen (YLE) ja Kaarle Ahon (Making Movies) kanssa. Kiinnostus draamatrillerini intiimiä tarinaa kohtaan yllätti minut, mutta todisti jo mantraksi muotoutuneen väitteen yksityisen ja yleisen yhtäläisyydestä.
Myös ongelmakohdat nostettiin keskusteluissa esille. Hienoa, sillä ”niin kuin leijat lentävät vastatuuleen, pahimmat ongelmat voivat vahvistaa meitä” (tri R. Brash). Käsikirjoitukseni oli viime metreillä venynyt. Kun suunnitelmissa on 30 minuutin lyhytelokuva, versio täydessä mitassaan kestäisi lähes tunnin. Käsikirjoitusta pitää joko karsia tai laajentaa. Haluan kokeilla molempia. Joka tapauksessa uusien versioiden kirjoitus jatkuu…

Illalla klo 18 kokoonnuimme Tarinamarkkinoiden 2010 päätöstilaisuuteen, jossa jaettaisiin palkkioita parhaille hankkeille. Mukana olivat mm. rahoittajien ja tuottajien edustajat sekä Lapin Lisän dramaturgit markkinoille osallistuneiden käsikirjoittajien lisäksi.
Päivän tapahtumat tuntuivat minusta unenomaisilta ja kaukaisilta. Jännitys oli lauennut. Olin saanut kuulla kaikki käsikirjoitusten esittelyt ja pidin niistä. Aiheet olivat mielenkiintoisia ja niissä oli paljon hyvää. Mutta miten itse olin onnistunut? Tuntui oudon pelottavalta, kun en pystynyt tapani mukaan soimaamaan itseäni virheistä. Mitä se tiesi? Karistin mielestäni kaiken ennakkouumoilun tulosten suhteen ja keskityin hetkeen. Olin onnellinen osastani Tarinamarkkinoille valittujen joukossa.
Kun kuuntelimme Timo Korhosen puheenvuoroa palkittavan käsikirjoituksen valintaperusteista, aloin aavistella, mistä käsikirjoituksesta oli kysymys. Uskomatonta, mutta suunnattoman ihanaa! Lapin Lisän Tarinamarkkinoiden 2010 edistynein käsikirjoitus oli Iso tyttö.

Mustan tien tuotantopäätös

Arktista Vimmaa elokuvafestivaalit järjestetään vuosittain marraskuun alussa Rovaniemellä. Nykyään (kahtena) edellisvuonna Lapin Lisä on kerännyt festivaaleille myös kotimaiset elokuvarahoittajat kuulemaan lappilaisten elokuvantekijöiden elokuvaehdotuksia. Myös minä olin ollut viime vuonna rahoittajien edessä pitsaamassa, Musta tienpinta kimaltelee – elokuvaani, mutta tänä vuonna minulla ja Kaarle Aholla oli tuotantoneuvotteluita rahoittajien kanssa.

Olen ollut mukana noilla festivaaleilla viitenä edellisenä vuonna peräkkäin ja jokainen noista vuosista on vaikuttanut käänteentekevästi alkavaan uraani elokuvantekijänä. Kaksi ensimmäistä vuotta olivat pettymyksiä, sillä elokuvani, joiden luonnollisesti toivoin menestyvän, eivät menestyneet alkuunkaan ja jouduin palaamaan kotiin tyhjin käsin. Sitten tilanne muuttui. Kolmantena vuonna (2008) voitin festivaalin kilpasarjan elokuvalla Punainen hetki ja viime vuonna käsikirjoitukseni voitti Lapin Lisän kehittelyrahan, mutta tämä vuosi: oli uraani ajatellen kaikista merkittävin.

Perjantai 4.11.2010 alkoi festivaalien yhteydessä järjestettävillä koulutuspäivillä. Kaarlella oli aamulla muuta menoa, joten osallistuin koulutuspäiville. Rahoittajia tapaisimme iltapäivällä. Olin aamulla, tietämättä sitä kuitenkaan itse, mennyt istumaan Joona Louhivuoren (Suomen Elokuvasäätiön uusi tuotantoneuvoja) viereen. Emme puhuneet toisille ensin sanaakaan, koska emme tunteneet toisiamme. Vasta välitauolla ollessani käytävällä juttelemassa kaverini kanssa, Lapin Elokuvakomission Nunnu Karppinen tuli esittelemään Joonan minulle. Jäimme käytävälle juttelemaan käsikirjoituksestani, josta Kalle oli edellisellä viikolla lähettänyt uuden version Joonalle luettavaksi. Joona kertoi olevansa vaikuttunut käsikirjoituksesta ja sanoi sen menneen juuri siihen suuntaan kuin hän oli toivonutkin. Hän ilmaisi käsikirjoituksen olevan ”almost there”.

Kaarlea näin seuraavalla kahvitunnilla ja hän kertoi Sari Volasen maininneen että hänen (Sarin) kantansa riippuu Joona Louhivuoren mielipiteestä. Kerroin että tapasin Joonan aikaisemmin ja hänen suhtautuminen oli pääosin myönteinen. Ennusmerkit olivat Kaarlen mukaan nyt hyvät. Ainoa mitä emme kumpikaan tienneet, oli AVEK:in Timo Korhosen mielipide käsikirjoituksesta. Kaarlella oli jälleen kiire jonnekin muualle, mutta näimme nopeasti jälleen seuraavalla kahvitauolla. Yksittäiset tapaamiset rahoittajien kanssa olivat kuulemma peruutettu ja tapaisimme heidän kaikki kerralla päivän päätteeksi. Ilmassa alkoi olla pientä jännitystä.

Iltapäivällä menin kahvioon, minne olimme sopineet tapaamisen. Kaarle, Joona Louhivuori ja Timo Korhonen olivat jo paikalla, mutta Sari oli edelleen toisessa palaverissa. Päätimme odottaa kunnes kaikki olisivat koolla. Hetken odottelun jälkeen ajauduimme kuitenkin keskustelemaan käsikirjoituksesta Joonan kanssa, joka jälleen ryhtyi esittelemään, nyt myös Kallen ja Timon kuullen, käsikirjoituksen vahvuuksia. Ironista kyllä, ennen kuin Sari edes ehti paikalle, Joona oli myynyt käsikirjoituksen Timo Korhoselle ja vakuuttanut minutkin siitä että tämä elokuva täytyy tehdä.

Sari ehti vihdoin palaveriin ja tiedusteli mitä olimme ehtineet keskustella. Joona tiedotti että tämä hanke voisi olla se ”synkkä aihe” missä Säätiö on ensi vuonna mukana. Kaarle tuntui käyttävän palaverin myönteisen sävyn hyväkseen ja tiedusteli Timo Korhosen kantaa. Hän ei enää juuri miettinyt, nosti vain katseensa ja totesi AVEKin olevan mukana. Sitten oli Sarin vuoro, joka lyhyen puheenvuoronsa lopuksi kuittasi palaverin sanomalla että kunhan YLE voi tehdä päätöksiä, ryhdytään kuvaamaan, eikö tämä ole tällä selvä. Ja olihan se. Yritin pysyä penkissä vaikka mieleni olisi tehnyt hypätä ylös penkistä ja kiittää heitä kaikkia. Mietin vain että nytkö tämä tapahtuu? Tämäkö on se hetki? Sitten Sari Volanen katsoi minua ja totesi. ”Sinulla on pitkä matka takana, nyt pääset vihdoin kuvaamaan.” Lopuksi puhuimme vielä tuotannosta. Kuka kuvaisi ja ketkä olisivat elokuvan näyttelijöitä? Mikä olisi elokuvan värimaailma, budjetti ja mistä työryhmä tulisi.

Väristykset tulivat kun kävelin ulos kahviosta. Jukka Asikainen seisoi Joonan kanssa kahvion edessä ja Jukka katsoi minua kuin olisi tiennyt minun kuulleen juuri hyviä uutisia. Katsoin takaisin, heitin käteni ylös ilmaan ja sanoin että pysytään kuulolla. Jukkaa nauratti, Joona vastasi että pysytään vain. Sitten painuin pihalle. Kävelin jyrkkää ylämäkeä, jalat tuntuivat kevyiltä, ihoa pisteli, päähän virtasi veri. Oli pakko kertoa jollekin. Soitin äidilleni ja kerroin että tänään oli ollut elokuvantekijänä elämäni paras päivä.

Erittäin lyhyen elokuvan tuottaminen

Arktista Vimmaa –koulutuspäivässä puheenvuoron käytti myös Pohjolan-Filmi Oy:ön tuottaja Elina Pohjola. Aiheena hänellä oli oli erittäin lyhyen elokuvan tuottaminen, esimerkkitapauksena tuore lyhytelokuva The Forest of Babel.

Case Study: The Forest of Babel

Mike Pohjolan kirjoittamassa, Elina Pohjolan tuottamassa ja pariskunnan yhdessä ohjaamassa seikkailullisessa elokuvassa kolme lasta yrittää pelastaa pinteeseen joutunutta poroa, mutta puhuvat kaikki eri kieliä: Rauna-Aletta pohjoissaamea, Ibai baskia ja Erdem kurdia. Elokuva on Taideteollisen korkeakoulun ja Pohjola-filmin yhteistuotanto, jonka on rahoittanut Euroopan komissio osana Languages Through Lenses -ohjelmaa.

Erittäin lyhyen elokuvan tekemisen haasteet ovat aikataulu ja kommunikaatio. Erityisesti kun elokuvaa kuvataan muualla. The Forest of Babelilla oli vain kaksi lukkoonlyötyä kuvauspäivää, joiden ehdoilla koko muu tuotanto eteni. Kuvausryhmällä ei ollut mahdollisuutta aikataulun sisäisiin muutoksiin, kuten usein pidemmissä tuotannoissa. Tästä samasta syystä työryhmän välintön informointi on tärkeää, kuin myös näyttelijöiden aikataulun suunnittelu. Näyttelijöiden täytyi löytyä kuvauskaupungista.

Esituotannon avainelementit

Kuvauspaikka ja paikallisten yhteistyötahojen etsiminen olivat elokuvan onnistumisen kannalta tärkeitä. Lapin elokuvakomissio avusti kuvauspaikan etsimisessä sekä castingvastaavan ja paikallisen järjestäjän löytämisessä, Lapin yliopisto hoiti tarvittavan kaluston, työryhmän ja majoituksen. Casting elokuvassa oli haasteellista, koska elokuvasssa käytettävät kielet olivat kurdi, baski ja pohjoissaame.

Viime hetken yllätyksenä ennen kuvauksia ilmeni, että poroja ei voi tuoda Santavaaraan, kuten oli suunniteltu. Sen sijaan elokuva on kuvattava kahdessa eri paikassa, vaikka tarina sijoittuu yhteen paikkaan. Ansa, josta lapset sitten poroja yrittävät pelastaa täytyy rakentaa kahteen eri kuvauspaikkaan, toisessa kuvauspaikassa ansaan jäänyttä poronvasaa esitti pelkkä talja. Valon vuoksi ansa oli rakennettava peilikuvana.

Kaksi kuvauspäivää ja jälkituotanto

Koska kuvausryhmällä oli käytettävissään vain kaksi kuvauspäivää, sääklaffivirheen riski oli erittäin suuri. Siltä onneksi vältyttiin, sää pysyi samanlaisena molempina kuvauspäivinä. Ansan siirtäminen ja uudelleen rakentaminen Santavaaraan oli työryhmälle suuri ponnistus. Leikkausvaiheessa se, kuinka lyhyt aika 90 sekuntia todella on, yllätti.

The forest of Babel palkittiin lokakuussa Prix Europassa Berliinissä opiskelijapalkinto Kultaisen vasikalla. Palkinnon suuruus on 6000 euroa.

Lyhytelokuvia systeemin ulkopuolella

It’s Alive Productionsin ohjaaja Teemu Nikki puhui Arktista Vimmaa –koulutuspäivässä lyhytelokuvan tekemisestä systeemin ulkopuolella. Tässä puheen anti tiivistettynä.

Säännöt, jotka olen tehnyt itselleni

Sääntöihin kuuluu, että elokuvaa kuvataan yksi kuvauspäivä, on olemassa vain yksi kuvauspaikka ja mukana vain pari näyttelijää. Kaikki pitää pystyä tekemään myös itse, jos jokin pala palapelissä sattuisikin katoamaan. Käsikirjoitus täytyy saada vastaamaan rajoitteita. Pitää pystyä luomaan tarina, jonka voi kertoa ilman ihmeitä, aikaa tai rahaa. Loin säännöt itselleni, siksi että filmit valmistuisivat ja että saisin ammattilaisia mukaan projekteihin. He yleensä voivat uhrata päivän tuotantoon, eivät sen enempää. Tavallaan säännöt ovat siis tuottajan säännöt. Niiden avulla pidättelen ohjaajaa sisälläni. Tuotannoissa on aina ongelmia, joihin täytyy keksiä ratkaisut. Vaikka rahoitusta järjestyisikin, tilanne on varsin samanlainen.

Miten lyhytelokuvia systeemin ulkopuolella voi tehdä?

Alan koulut ovat hyviä paikkoja lyhytelokuvan tekemiseen.
Tekniikka on nykyään halpaa. Hyvä tarinan voi kuvata vaikka perunalla.
Tee elokuva talkoovoimin. Hanki sponsoreita. Ota puhelin käteen ja hanki ihmisiä mukaan. Yllätäin voi tunnettu näyttelijäkin lähteä mukaan jos hänellä vain sattuu olemaan aikaa.
Muista, että elokuvia valmistuu tekemällä, ei puhumalla.

Tuotantojen hyvät ja huonot puolet

Lyhytelokuvatuotantojen hyviä puolia ovat nopeus ja vapaus;haluan tehdä elokuvia nopeasti, enkä halua kenenkään vaikuttavan sisältöön. Tämän tyylin valitseminen on osaksi siis myös ihmistyyppikysymys. Huonoja puolia on, että tuotanto on rajallista, ihmisiä joutuu pyytämään tulemaan palkoissa vastaan. Sen lisäksi että ei saa palkkaa, joutuu myös itse maksamaan. Kaikki on omalla vastuulla, myös elokuvan valmistuminen, koska ei ole rahoittajia luomassa deadlinea. Valmiin elokuvan levitysmahdollisuuksia löytyy eri elokuvafestivaaleilla. Täytyy muistaa, että levitys hoidettava itse.

Mitä lyhytelokuvat ovat antaneet minulle?

Olen todistanut pysytyväni kertomaan tarinaa, vaikka minulla ei ole alan koulutusta. Nimeni on lyhytelokuvien kautta jossain määrin uskottavampi kuin pelkästään mainosten ja musiikkivideoiden ohjaajana. Lyhytelokuvien myötä sain myös rahoituksen dokkariin ja yhteen lyhäriin. Olen päässyt festivaaleille tutustumaan muihin tekijöihin.
Ja mikä tärkeintä: olen oppinut jokaisesta lyhytelokuvastani.

SESsin elokuvatuet, kenelle ja millaisia?

Suomen elokuvasäätiön (SES) uusi tuotantoneuvoja Joona Louhivuori puhui marraskuun alussa Lapin lisän koulutuspäivässä lyhytelokuvan rahoittamisesta Suomessa. Louhivuoren puheenvuoron tärkeä pääkohta oli, että kaikki SESsin tekemät tukipäätökset perustuvat säätiön tukiohjeisiin. Louhivuori sanoi, että SESsin tavoitteena on toimia parhaalla mahdollisella tavalla suomalaisen elokuvan hyväksi, vaikka he eivät voikaan tukea kaikkia projekteja. SESsin toiminta perustuu matalan kynnyksen byrokratiaan. Pyrkimys on ylläpitää ja jopa nostaa suomalaisen elokuvan laatua, määrää ja tekijöiden toimintaedellytyksiä. Jotta siis SESsin toimintaa voisi ymmärtää paremmin, kannattaa perehtyä tukiohjeisiin säätiön sivuilla. Tässä kuitenkin elokuvan rahoitustuen hakemiseen liittyviä pääkohtia lyhyesti.

Kenelle tukea myönnetään?

Suomen elokuvasäätiö myöntää tuotantotukea suomalaiseen ammattimaiseen elokuvatuotantoon. Säätiön tavoitteena on edistää korkeatasoista, monipuolista ja omaperäistä suomalaista elokuvatuotantoa. Tuen myöntäminen perustuu Lakiin elokuvataiteen edistämisestä (28/2000). Tukea voidaan myöntää hakemuksesta pitkiä, lyhyitä ja sarjamuotoisia näytelmä-, dokumentti-animaatio- ja lastenelokuvia varten. Hakemus on tehtävä sitä varten laaditulle lomakkeelle. Tukea ei voida myöntää televisio-ohjelmien lähetystoiminnan harjoittajalle tai yhtiölle, jossa yksi tai useampi televisiotoiminnan harjoittaja on osakkaana 15%:n tai sitä suuremmalla osuudella, eikä valtion laitokselle, kunnalle tai seurakunnalle eikä valtioenemmistöiselle yhtiölle tai edellä mainittuihin verrattavalle yhteisölle taikka laitokselle. Tukea ei myöskään voida myöntää sellaista tuotantoa varten, jonka tarkoituksena on jonkin tuotteen, tuoteryhmän tai palvelun taikka niihin verrattavan kohteen markkinointi.

Millaisia tukia on mahdollisuus saada?

Käsikirjoitustuki: jota myönnetään yksityiselle henkilölle tai työryhmälle enintään . Yhtä elokuvaa kohden tukea myönnetään enintään 10 000 euron edestä.

Kehittämistuki: jota voidaan myöntää tuotantoyhtiölle, joka on elokuvan Suomen oikeuksien omistaja, elokuvahankkeen kehittämiseen. Tuen suuruus on yhtä elokuvaa kohti enintään 100 000 euroa.

Tuotannon ennakkotuki: Tukea voidaan myöntää tuotantoyhtiölle, joka on elokuvan Suomen oikeuksien omistaja, elokuvan valmistamiseksi. Tukea voidaan myöntää enintään 50 prosenttia tuotantokustannuksista. Elokuvalle mahdollisesti myönnetty kehittämistuki lasketaan osaksi tuotannon ennakkotukea.

Markkinointi- ja levitystuki: Markkinointi- ja levitystukea voidaan myöntää kotimaisen elokuvan ja kansainvälisten yhteistuotantoelokuvien Suomen teatterilevitykseen liittyviin markkinointi- ja levityskustannuksiin. Tukea voidaan myöntää tuotantoyhtiölle, joka on Suomen oikeuksien omistaja, tai ammattimaisesti toimivalle levitysyhtiölle, jolla on elokuvan Suomen levitysoikeudet. Tuen suuruus on enintään 50 prosenttia kustannuksista, kuitenkin enintään 80 000 euroa yhtä elokuvaa varten. Tämän lisäksi voidaan myöntää erillistä tukea elokuvan ja sen markkinointimateriaalin testaamiseen.

Tuotannon jälkituki: Tuotannon jälkitukea voidaan myöntää kotimaisen elokuvan katsojamäärän perusteella tuotantoyhtiölle, joka on elokuvan Suomen oikeuksien omistaja. Tuotannon jälkitukeen oikeuttaa elokuva, joka säätiön harkinnan mukaan täyttää riittävän kotimaisuusasteen, joka on saanut elokuvateatteriensi-iltansa Suomessa 1.1.1997 tai sen jälkeen ja joka on saanut ensimmäisenä esitysvuotenaan vähintään 45.000 katsojaa elokuvateattereissa kotimaassa. Tuotannon jälkitukea myönnetään 4,00 euroa jokaista ensimmäisenä esitysvuotena myytyä normaalihintaista pääsylippua kohden 45.001:stä lipusta lähtien.

Vaikean elokuvan tuki. Edellä mainittujen tukien lisäksi säätiö voi myöntää tukea niin sanotulle vaikealle elokuvalle. Vaikean elokuvan määritelmän täyttää hanke, joka ei tavoittele laajaa yleisoä ja kohtaa erityisiä vaikeuksia saavuttaa kaupallista rahoitusta ja jota ei ole mahdollista tuottaa ilman 50% tuotantobudjetin ylittävää valtiontukea. Tällaiseksi elokuvaksi voidaan katsoa vaikkapa lyhytelokuvat. Vaikealle elokuvalle säätiö voi myöntää tuotannon ennakkotukea enintään 70% tuotantokustannuksista . Elokuvaa varten mahdollisesti myönnetty säätiön kehittämistuki lasketaan osaksi tuotannon ennakkotukea. Lisäksi hankkeen on mahdollista saada markkinointi- ja levitystukea enintään 70% kustannuksista, kuitenkin enintään 80 000 euroa yhtä elokuvaa varten, sekä elokuvan ja sen markkinointimateriaalin testaukseen enintään 70% kustannuksista, kuitenkin enintään 5 000 euroa yhtä elokuvaa varten.

Kaikki edellämainitut tuet löytyvät kohdasta Suomen elokuvasäätiön tukiohjeet .

Tukea nuorille ammattilaisille

SESsin tukien lisäksi opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää erillismäärärahaa nuorten elokuvatekijöiden ja muiden audiovisuaalisella alalla toimivien nuorten ammattilaisten työllistämiseen. Tavoitteena on työllistää elokuva- ja audiovisuaalisiin tuotantoihin ja niiden kehittämiseen eri alojen nuoria ammattilaisia, vastavalmistuneita tai opintojen loppuvaiheessa olevia ja siten parantaa nuorten työelämään pääsyä sekä lisätä harjoittelupaikkoja. Määräraha osoitetaan Suomen elokuvasäätiölle, joka kohdentaa sen ammattimaisten, taiteellisesti ja tuotannollisesti korkeatasoisten tuotantojen käsikirjoitus-, kehittämis- ja tuotantotukiin. Tukipäätökset tehdään viimeistään vuoden 2011 lokakuuhun mennessä.

Katso: Nuorten työllistymismääräraha ohjeet

Tarkemmat tukiohjeet ja muita lisätietoja löytyy SESsin sivuilta, www.ses.fi kohdasta ohjeet ja lomakkeet.

Musta tie on mahdoton toteuttaa?

Muistan aikaisemmin miettineeni, minkä takia kukaan elokuvantekijä ei aikaisemmin ole tarttunut aiheeseen, jota omassa jutussani käsittelen. Ensimmäiset suurta huomiota herättäneet ammuskelu-massamurhat tapahtuivat kotimaassamme jo kymmenen vuotta sitten, joten ajatella että kukaan ei päättänyt tehdä suuresta yhteiskunnallisesta ilmiöstä elokuvaa.

Sain vastauksen Lapin Lisän järjestämässä työpajassa syyskuun lopussa Haaparannalla, kun Making Movies yhtiön tuottaja Kaarle Aho kertoi että tätä aihetta on aikaisemmin mietitty, mutta päädytty siihen että siitä olisi mahdotonta tehdä elokuvaa. Ongelmana oli se, että katsojan kannalta tyydyttävää vastausta siihen, miksi tällaista tapahtuu, ei ole olemassakaan. Suurin kysymys lienee, minkä takia joku päättää tarttua aseeseen ja surmata sattumanvaraisesti tai suunnitelmallisesti ihmisiä ympäriltään. Sellaisen ihmisen päähän on mahdotonta päästä, ymmärrys ei yksinkertaisesti riitä.

Omassa käsikirjoituksessani olin valinnut näkökulmani niin että en käsitellyt asioita ampujan näkökulmasta, vaan päähenkilöni olivat ihmisiä jotka sattumalta joutuivat läheltä seuraamaan ampumavälikohtausta ja kärsivät sen jälkeen tunnontuskia ja syyllisyyttä siitä, miten olivat tilanteessa toimineet. Production Housen Liisa Akimof luonnehti aihevalintaani kaksiteräiseksi miekaksi: toisaalta aihe oli hyvä, mutta toisaalta taas se voi johtaa katsojan frustraation valtaan kun kaikkia vastauksia ei ole tarjota. Siksi olisi ensiarvoisen tärkeää, että käsikirjoituksen hahmot ovat niin kiinnostavia, että katsoja voi unohtaa kysymyksen: miksi nämä ihmiset ammuttiin ja kuka sen teki?

Useammin kuin kerran olin ollut tilanteessa jossa päätin että käsikirjoitukseni on viimein valmis. Monet jotka käsikirjoitustani olivat lukeneet, olivat samaa mieltä. Jälleen löytyi kuitenkin uusi ongelma, jonka korjaaminen vaatisi jälleen täydellistä remonttia käsikirjoituksen rakenteen suhteen. Mietin kuinka tämä voi olla mahdollista? Kuinka voi olla mahdollista että käsikirjoituksesta kirjoitetaan niin monta versioita, mutta siitä huolimatta tuntuu että aina löytyy jotakin uutta ja toimivampaa. Epätavallista se ei kuitenkaan ole. On yleisessä tiedossa että käsikirjoituksia kehitellään vuosi tolkulla. JP Siili kirjoitti Black Out elokuvaansa 23 versiota, Pekko Pesonen puolestaan työskenteli Napapiirin Sankarit käsikirjoituksen kanssa neljä - viisi vuotta. Kuten Liisa Akimof sanoi: täydellistä käsikirjoitusta ei koskaan ole tehty. Olen tästä samaa mieltä. Joistakin sellainen toteamus voi tuntua ahdistavalta ja turhauttavalta. Mielestäni se on juuri käsikirjoittamisen taika, joka lumoaa ja inspiroi minut työskentelemään tai aloittamaan alusta kerta toisensa jälkeen. On kuitenkin pidettävä mielessä, että joskus on tehtävä päätös: käsikirjoitukseni on nyt valmis, muuten voi joutua ikuisesti ajelehtimaan omien ajatuksien ja parempien oivallusten keskelle.

Tarinamarkkinat - Lapin Lisän 2010 huipennus Rovaniemellä

”Elämme jännittävää aikaa. Muutaman päivän päästä kahdeksan valittua pohjoisten tarinain käsikirjoittajaa saa esitellä oman aikaansaannoksensa valtakunnallisille rahoittajille ja tuottajille.
Itse vapisen pelkästä ajatuksesta kuin syksyn viimeinen haavanlehti pelätessään kohmeiseen maahan putoamista.”

Tuohon tapaan aloitin blogini 2.11.10 eli kolme päivää ennen Lapin Lisän Tarinamarkkinoita. Edessä oli elämäni ensimmäinen pitchaus yksin, edellisen kerran olin ollut tilanteessa vuotta aiemmin tuottaja/ohjaajan kanssa. Esittelimme silloin pitkän elokuvan Kultaa suolta käsikirjoitusta, tukena myös tekemäni audiovisuaalinen materiaali.

Nyt päätin luottaa pelkkään käsikirjoitukseen, jota ehdin työstää kolmisen viikkoa paketointityöpajan palautteen jälkeen henkilökuvia syventäen ja ongelmakohtia selkiyttäen, sekä suulliseen esitykseen, meni sitten syteen tai saveen. Tuntui pelottavan kiehtovalta ottaa tuo riski, koska en voinut olla varma, olisivatko rahoittajat ja tuottajat ehtineet lukea kaikkia heille lähetettyjä käsikirjoituksia. Vielä matkalla tiivistin suunnitelmaani, jotta pitchaus pysyisi vaaditun seitsemän minuutin rajoissa ja valitsijaraadille jäisi tarvittava kolmen minuutin aika kysymyksiin.

Kun tilaisuus alkoi, luulin, että vuorot oli arvottu, mutta näin ei ollut tehty. Rohkeimmat olivat heti valmiita estradille. Yksi esittely nähtiin myös valkokankaalta, koska itse käsikirjoittaja oli ulkomailla. Kun aikataulu alkoi venyä teknisten laitteiden ongelmien vuoksi, ilahduin, etten ollut suunnitellut itselleni mitään teknistä apua. Se ei kuitenkaan poistanut kutkuttavaa jännitystä, joka jo pari viikkoa oli kiemurrellut vatsassani. Aika kiisi nopeasti ja jossakin vaiheessa alkoi jo tuntua, ehdimmekö käydä kaikki läpi suunnitellussa aikataulussa. Pääsin viidentenä ”remmiin”, jolloin jännityskäyräni oli jo hieman laskusuunnassa vapautuneen tunnelman vuoksi. Päätin satsata koko persoonani peliin ilman teennäisyyttä tai koketeeraamista.

Koska intiimi tarinani oli jo pari vuosikymmentä sitten vaatinut päästä ensimmäisen kerran paperille novellin muodossa, vieraantuminen alkusysäyksen antaneesta kokemuksesta oli riittävä, lähes täydellinen. Olin muuttanut viime metreillä kolme vuotta Lapin Lisän dramaturgisessa ohjauksessa kehitellyn käsikirjoitukseni Yksin järven yli nimeksi Iso tyttö. Se tuntui napakalta ja osuvalta sisältöön nähden ja viitoitti tekstin viimeistelyä ennen deadlinea. Olin näin ollen valmis esittelemään luovan mieleni tuotteen asiantuntijoille, rahoittajille ja tuottajille, jotta se joskus voisi yltää kenties tuotantoon asti.

Kun kävelin valitsijaraadin eteen, ajattelin aamulla pienestä kirjasta Viisauden tiellä lukemaani Ralph Waldo Emersonin mietettä: ”Tunnista päämääräsi joka askeleella.” Niinpä avasin suuni ja toteutin suunnitelmani: aloitin pitchauksen parilla säkeistöllä käsikirjoituksen sisältöön viittaavasta laulustani Tillin lillin pikkuista lasta. Esittelyni kesti juuri vaaditut seitsemän minuuttia, joten tunsin onnistuneeni ainakin siinä. Aikaa jäi siis raadin kysymyksille ja kommenteille, joihin yritin vastata parhaani mukaan. (jatkuu)

Mustan tien kohtalo?

Elokuu 2010. Kesälomat olivat päättyneet ja oli aika palata töihin. Syksy alkoi hyvillä uutisilla.

”Opetus- ja kulttuuriministeriö on myöntänyt Suomen elokuvasäätiölle valtionavustuksena 1 500 000 euroa käytettäväksi audiovisuaalisella alalla toimivien nuorten ammattilaisten työllistämiseen. Määrärahan tarkoituksena on työllistää alle 30-vuotiaita, alalle vasta valmistuneita tai opintojen loppuvaiheessa olevia tekijöitä elokuva- ja audiovisuaalisiin tuotantoihin ja niiden kehittämiseen.”

Toinen uutinen oli Suomen Elokuvasäätiön uuden tuotantoneuvojan aloittaminen toimessaan.

”Joona Louhivuori on aloittanut 9. elokuuta Suomen elokuvasäätiön neljäntenä tuotantoneuvojana. Louhivuori vastaa lyhytelokuvia koskevista päätöksistä. Louhivuori päättää myös opetusministeriön vuosille 2010–2011 myöntämän nuorten elokuvantekijöiden ja alalla toimivien nuorten ammattilaisten tukemiseen tarkoitetun erillismäärärahan käytöstä.”

Kalle Aho soitteli jälleen väliaikatietoja ja ilmoitti ensimmäiseksi että on keskustellut molempien, Yleisradion Sari Volasen ja Suomen elokuvasäätiön Joona Louhivuoren kanssa. Louhivuori, joka oli juuri aloittanut työnsä, ei tietysti edes tuntenut projektia, joten hän lupasi siihen ensin tutustua. Volanen puolestaan mainitsi että Uuden Kinon kohtalo on edelleen epäselvä, mutta he olivat ajatelleet yhdessä Leena Kempin kanssa valmistella ”paketin”, joka koostuisi useammasta (4 – 5) lyhytelokuvasta ja jotka voisi esittää eri kokoonpanoissa, joten ne eivät olisi riippuvaisia ainoastaan Uuden Kinon ohjelmapaikasta. Heillä ei edelleenkään ollut lupaa tehdä ostopäätöksiä, joten tämän paketin he aikoivat valmistella ylemmille päättäjille, jotka tekisivät lopulliset päätökset. Paketissa olisi mukana lyhytelokuvia, joista tuotantoneuvojat eniten pitäisivät ja Musta tie oli Volasen sanojen mukaan ollut yksi niistä. Volanen oli kuitenkin palattuaan sairaslomalta, siirtynyt suoraan kesälomalle joten asian käsittelyssä olisi jälleen kolmen viikon tauko, jonka jälkeen palaisimme asiaan.

Kalle Aho palasi asiaan jälleen muutaman viikon jälkeen ja kertoi että Yleisradiossa ei vieläkään osata sanoa mitään. Kalle aikoi keskustella Sari Volasen kanssa vielä ensi viikolla, mutta nyt hän oli saanut Suomen Elokuvasäätiön Joona Louhivuorelta mielipiteen käsikirjoituksesta. Palaute alkoi näin.

”Luin siis Musta tienpinta kimaltelee käsikirjoituksen. Se on erittäin kiinnostava tapaus, ja mielestäni tästä voisi ehkä saada vahvankin jutun. Samalla siinä on myös asioita jotka tunnistan varsin ongelmallisiksi. Fiilis kokonaisuudesta on tosi ristiriitainen - vaikka olen alusta asti täysin tarinan vietävänä ja näen tekstin välittävän useitakin kiinnostavia teemoja (syyllisyys/syyttömyys, sattuma, jokaisen elämän merkitys, pelkuruus/sankaruus) lopputuloksena olo on hämmentynyt ja synkkä. Sama olo jäi muuten Gus van Santin Elephantista: en saa vastausta tai edes apua kysymykseen, mitä minun pitäisi ajatella näistä tämänkaltaisista tapauksista, joista on tulossa valitettavan yleisiä sekä Suomessa että muualla maailmassa. Ahdistaa. Tästä pitäisi mun mielestä jatkaa sillä lailla, että Jussi hakisi vielä toista, katsojan kannalta rakentavampaa tulokulmaa asiaan. Mikäli sellainen löytyy niin olen kiinnostunut kuulemaan siitä.”

Lisäksi Louhivuori oli ilmoittanut että mikäli Yleisradion tilanne ei pian selkene, on keksittävä vaihtoehtoinen ratkaisu rahoittaa elokuvia. Yksi mahdollisuus olisi ryhtyä rahoittamaan elokuvia ilman Yleisradion ennakko-ostoa. Käytännössä Suomen Elokuvasäätiö ja AVEK tuottaisivat elokuvia kahdestaan ilman Yleisradiota. Se kuitenkin tarkoittaisi että elokuvan levityskanavat olisivat suppeammat sillä televisiolevitys saattaisi jäädä pois ja elokuvia levitettäisiin suoraan festivaaleille. Oli Yleisradion kohtalo mikä tahansa, lyhytelokuvan levittäminen eli murroksen aikaa. YLE: n tilanne oli pakottanut keksimään uudenlaisia tapoja levittää lyhytelokuvaa ja tulevaisuudessa esimerkiksi internet saattaisi olla yhä vahvemmassa asemassa myös ammattimaisesti toteutetun elokuvan esittämisessä ja levittämisessä?

Musta tie löytää tuottajan

Musta tie oli saanut uuden muotonsa. Käsikirjoitusta kaupattiin nyt puolituntisena, vaikka tiivistämiseen ei heti siirryttykään ilman suuria tunteenpurkauksia. Minä olin ollut aluksi ajatusta vastaan, samoin Anja. Neuvoa oli kysytty Jukka Asikaiselta ja jopa televisiokanavan vaihtoa mietittiin YLE TV 1:stä – YLE TV 2:seen, jotta pidemmän 50 – minuuttisen tarinan saisi säilyttää. Lopulta lyhyemmän muodon kehittely oli yllättäen ollut virkistävä ja mielenkiintoinen kokemus. Yllättävää oli se että vaikka aluksi olin epäillyt lyhentämisen vahingoittavan sisältöä, niin ei ollut tapahtunut. Tiivistäminen oli pakottanut tehokkaaseen ja taloudellisesti luovaan ajatteluun, mikä käytännössä tarkoitti että jokaisen kohtauksen merkitys ja paikka käsikirjoituksessa mietittiin uudelleen.

Seuraavat haasteet liittyivät oikean tuottajan löytymiseen. Keskusteluita oli jo käyty paikallisten tuottajien kanssa, ja jotkut tuotantoyhtiöt olivat ilmaisseet kiinnostuksensa. Rahoittajien mielestä aihe oli niin vaikea että se kaipasi tuottajakseen taitavaa käsikirjoituksen kehittelijää. Sari Volanen oli oma-aloitteisesti antanut käsikirjoituksen tuottaja Kaarle Aholle (Making Movies OY), jota pidettiin pätevänä käsikirjoitusten kehittelijänä. Kaarle oli itsekin käsikirjoittanut paljon ja heidän yhtiöllään oli vankka kokemus elokuvien tuottamisesta.

Making Movies on vuonna 1996 toimintansa aloittanut helsinkiläinen elokuva- ja tv-tuotantoyhtiö. Yhtiön perustajat ja osakkeenomistajat ovat Kai Nordberg ja Kaarle Aho. Vuodesta 1996 lähtien Making Movies Oy on tuottanut yli 70 dokumentti- ja lyhytelokuvaa ja kaksi pitkää näytelmäelokuvaa. Yhtiön tuottamia elokuvia on esitetty yli 50 maassa. (http://www.mamo.fi/fi/etusivu/)

Toukokuun alkupuolella Kaarle soittikin minulle pari viikkoa sen jälkeen kun oli saanut Sarilta käsikirjoituksen ja kertoi lukukokemuksen olleen positiivinen yllätys. Hän piti hanketta kiinnostavana ja ilmoitti että heidän yhtiössään olisi tällä hetkellä tilaa lyhytelokuvan kehittelylle. Hän oli jo valmiiksi tietoinen hankkeen nykytilasta, vaiheista Yleisradiolla sekä muista taustoista. Kaarle oli alun perin lukenut pidemmän version ja tiedusteli olinko aikonut lyhentää tarinaa puoleen tuntiin. Kerroin että olin jo tehnyt niin ja Kaarle oli kiinnostunut lukemaan myös lyhyemmän version.

Kevään aikana olimme yhteydessä muutamaan otteeseen ja tiedustelin myös Kaarlen arviota siitä olisiko elokuvaa mahdollista saada tuotantoon jo syksyksi. Kaarle oli ollut yhteydessä rahoittajiin ja he suhtautuivat kuulemma hankkeeseeni myönteisesti. Toisaalta Säätiön rahat olivat yleensä tähän aikaan vuodesta jo hupenemaan päin ja Yleisradion rahoittaja oli sairaslomalla, eikä siellä tehty päätöksiä. Lisäksi Suomen Elokuvasäätiöön oli syksyllä tulossa uusi tuotantoneuvoja, joka vastaisi tulevaisuudessa pelkästään lyhyestä fiktiosta. Miia Haavisto, joka tunsi jo ennalta projektini, oli siis jättämässä fiktiopäätökset ja rahoittaisi jatkossa vain dokumentteja. Syksyn kohtaloa oli siis hankalaa ennustaa. Suunnitelmamme oli seuraava. Kirjoittaisin käsikirjoittajan näkökulmasta työsuunnitelman tekstin jatkokehittelystä ja Kaarle lupasi tukea ajatuksiani omalla saatekirjeellään. Lähettäisimme paketin vielä rahoittajille ja palaisimme asiaan heti kesälomien jälkeen.

Musta tie: "Kehittelyhelvetissä" saattaa ahdistaa

Tarinamarkkinoilla elokuvaideaa myydessäni en olisi uskonut että tarinaa kehitellään sen jälkeen vielä näinkin rajusti. Olin ollut yhteydessä Yleisradioon, Suomen elokuvasäätiöön ja dramaturgiini. Tuottajia, näyttelijöitä, kavereitani ja opiskelijakollegoitani oli lukenut käsikirjoituksen ja sanonut siitä sanottavansa. Olin tilanteessa, mitä elokuva alalla nykyään kutsutaan kehittelyhelvetiksi. Palautetta ja näkemyksiä tulee niin paljon, että käsikirjoittaja on vaarassa sortua ylikirjoittamiseen. Olin tehnyt kovasti töitä käsikirjoituksen kanssa tiiviissä yhteistyössä Anjan kanssa, mutta kirjoittaminen ei tuntunut nyt luontevalta. Anja yritti tapansa mukaan olla kannustava, mutta rivien välistä saatoin lukea että käsikirjoitus ei välttämättä ole nyt menossa oikeaan suuntaan. Olin lukossa ja ahdistunut, mitkään ratkaisut eivät enää tuntuneet toistaan paremmilta ja epävarmuus valtasi mieleni.

Sitten Yleisradiosta tuli puhelu ja sain vastauksen yhteen polttavimmista kysymyksistä. Sari Volanen ja Leena Kemppi olivat muodostaneet yhteisen mielipiteen käsikirjoituksestani. Voisin unohtaa Kotikatsomon ”slotin” ja pidemmän muodon, elokuvasta pitäisi kirjoittaa lyhyempi 30 – minuutin versio. Kysyin Yleisradiosta nyt suoraan heidän kantaansa siihen, milloin elokuva olisi aikataulullisesti mahdollista toteuttaa. Vastaus oli yhtä suora. Tuotanto on vielä kaukana. Samaan aikaan media uutisoi Yleisradion heikosta tilanteesta, jonka mukaan YLE oli joutunut tekemään erillispäätöksiä osallistumisesta elokuvatuotantoihin. YLEn rahoituspäätökset olivat olleet jäissä, kun yhtiön omasta rahoituksesta ei ollut selvyyttä. Yleisradio ei ollut puoleen vuoteen voinut tehdä rahoituspäätöksiä normaaliin tapaan. Syy oli siinä, että koko yhtiön tulevaisuuden rahoituksen tasosta ei ollut vielä selvyyttä. Haaveet elokuvan kuvaamisesta syksyllä 2010 alkoivat näyttää yhä epävarmemmilta.

Seuraavana yönä en juuri nukkunut. Mieleni työskenteli käsikirjoituksen parissa. Mietin oliko Volasen ja Kempin ideoissa perää ja millainen tarinasta tulisi, jos sitä muokkaisi heidän ehdotustensa mukaan. Olinko tullut jo niin sokeaksi että en nähnyt kokonaisuutta ja sitä; oliko se toimiva? Ja mikä oli se tarina jonka oikeastaan halusin kertoa? Pääni oli ihan sekaisin. Olin nähnyt käsikirjoitukseni jo tuotantovalmiina, joten uusien radikaalienkin näkökulmien hyväksyminen tuntui aluksi vaikealta. Rahoittajia ja heidän näkemyksiään on kuitenkin kuunneltava, sillä ne ovat arvokkaita. Eivät he ole asemassaan sattumalta. Tekijän on kuitenkin huolehdittava, että kokonaisuus pysyy kasassa.

Istuessani aamukahvilla mietin edelleen käsikirjoitukseni sisältöä. Minulle nyt valkeni mitä Sari Volanen oli palautteellaan tarkoittanut. Tarinan kokonaisuus selkeni minulle. Näin käsikirjoituksen sisällön jälleen ulkopuolelta. Tämä oivallus tuntui virkistävältä ja vapautti energiaa. Päiväpostin mukana saapui piristysruiske. Suomen elokuvasäätiö oli myöntänyt minulle käsikirjoitus tuen. Myöntävä päätös vapautti myös energiaa kirjoittamiseen ja sain seuraavan version valmiiksi jo samana iltana.

KILK KALK - k a i k u j a

LAPIN LISÄN KÄSIKIRJOITUSTAKOMOSTA

Torstaina 30.9.10 riensimme ”reippahasti lietsomaan” maailman suurimman saunan katveeseen Haaparannalle Cape Eastin kokoustiloihin. Aamu oli syyskirpeä ja aurinkoinen, mieltä kohottava.
Tuottajat Iikka Vehkalahti (YLE) ja Kaarle Aho (Making Movies) pyörittelivät ensimmäisenä pajapäivänä ahjossa aihetta ”Tekijältä vastaanottajalle – elokuvan tuottamisesta ja esittämisestä”. Lapin Lisän omat dramaturgit Anja Kolehmainen ja Jouni Hiltunen hoitivat osaltaan intensiivisen keskustelun palkeita. Millaisia kipinöitä jäikään heidän hehkutuksistaan mieleen?


TUOTTAJA JA OHJAAJA AISAPAREINA

Tuottajien puheenvuoroissa meille valotettiin mm. tuottajan ja ohjaajan suhdetta. Tuottajan ja ohjaajan välillä on jatkuva sisäänrakennettu konflikti. Mutta eivätkö ristiriitatilanteet voi olla myös hedelmällisiä? Vai aiheuttavatko ne frustraatioita? Pitäisi olla riittävän kova. Mutta miten ensikertalainen pärjää väännön ilmapiirissä? Onko oltava valmis niskalenkkeihin?
Hyvä tuottaja ei kuitenkaan suutu, vaikka ohjaaja tekee sitä sun tätä. Hän on myös kova ja puolustaa ohjaajaansa, on vastaan vain kahden kesken.


OIVALLUKSIA

Saimme kuulla myös oivalluksen tärkeydestä – ”tämä on se, joka on koskettanut”. Ahaa! Tämä kiusaa minua! Populistinen aihe voidaan jalostaa hienoksi elokuvaksi. Oivallus on tärkeintä niin dokumentissa kuin fiktiossa. Oivallus voi myös tapahtua vasta leikkausvaiheessa, siis jälkituotannossa. (Oivalsin oman työstettävän aiheeni koskettavuuden: pelko lapsen silmissä.)
On myös oivallettava, mikä on se valokuva, joka lähetetään elokuvasta liikkeelle kaksi vuotta ennen ensi-iltaa. Samoin ne kolme lausetta, jotka kertovat elokuvasta.


”HYVÄ TSÄKÄ”

Toisena työpajapäivänä luennoi tuottaja Liisa Akimof (Production house). Hän kertoi meille käsikirjoituksen reiteistä tuottajille. Mikäli oikein ymmärsin, Ylellä on draamaosaamiskeskus, johon voi lähettää käsikirjoituksia. MTV 3 ja 4 kommentoivat fiktioita. Tuotantoyhtiöitä voi lähestyä suoraan vaikkapa elokuvasäätiön listan avulla. Miten siinä onnistuu, perustuu paljon onneen eli ”hyvään tsäkään”. Vahva suhde johonkin ohjaajaan on tärkeä kuin myös tuottajan löytäminen. (Jihuu, Kultaa suolta!)

Kun tuottajat arvioivat käsikirjoitusta, on muistettava, että hekin ovat ristiriitaisia kuin kuka tahansa. He valitsevat itse juttunsa. Kiinnostaako aihe tai puhutteleeko tematiikka ja jos, niin keitä? Ovatko henkilöt niin kiinnostavia, että he jäävät elämään päässä? Pystyykö kirjoittaja kirjoittamaan lisää versioita? Paljon riippuu siitä, missä tilanteessa ja mielialassa tuottaja lukee käsikirjoitusta. On hyvä varautua myös siihen, että tuottaja pyrkii muokkaamaan sitä.



PALAUTETTA

Me fiktion kirjoittajat saimme tuottajien yleispalautteissa tunnustusta siitä, että kaikilla käsikirjoittajilla on originaalikäsikirjoitukset. Pelastuimme näin älyllisen velttouden leimalta kirkkaissa otsissamme.

Aiheet Kehä kolmosen ulkopuolelta oli myös positiivinen havainto. Ahdistus puolestaan toistui kaikissa käsikirjoituksissa, ehkä liikaakin. Henkilöiden yksiulotteisuus ja historiattomuus puhutti, koska mustavalkoisiin ihmisiin on vaikea samastua. Ihmiset ovat ailahtelevaisia ja ristiriitaisia, varsinkin nykyään. Siis: tunnevaltainen kiinnostus henkilöitä kohtaan on tarpeen. Heti alussa on nähtävä, ketä katsoja seuraa, mutta päähenkilön voi myös vaihtaa myöhemmin. Entä mikä on päähenkilön kasvu elokuvan aikana?

Elokuvan käänteiden on oltava tuntuvia. Kaikki aiheet ovat hyviä, jos käsittelytapa on oikea. Tositapahtuma fiktion odotusarvoksi ei ole parasta. Vaikka epookki on haastava, ajankohtaisuus voi olla myös kaksiteräinen miekka aiheesta riippuen. Elokuvaan tarvitaan aina vahva sisäinen punainen lanka ja sen nimi on viilattava teräväksi.

MUSTA ALKAA TUNTUA

Musta alkaa tuntua sitä jännittävämmältä, mitä lähemmäs Tarinamarkkinoiden tuotantotyöpaja ehtii. Vieläkö mister Murphy mahtaa pitää pihdeissään käsikirjoitustani? Onko tekstini päässyt "Yksin järven yli" eli perille, sen elinkaaren jatkumisen kannalta tärkeiden lukijoiden käsiin?

Miksi tällaista kyselen? Tuota…kun nämä operaattorit ja mokkulat, roskapostisihdit ja raja-alueen yllättävät verkkovierailut, jotka liittyvät nykyisiin viestinlennätysvälineisiin, eivät aina täytä niistä annettuja lupauksia tai ylittävät arvaamatta valtuutensa tehtävän suorituksessaan.. Kun viesti liitteineen lähtee, sitä ummistaa onnellisena ja luottavaisena silmänsä eikä ryntää heti perään kyselemään, no, tuliko perille. Varsinkin, kun posti ei lennä bumerangina omaan lootaan.

Mutta oppia ikä kaikki. Nyt tiedän, että on ruvettava kyselemään tärkeimpien postien perään viimeistään seuraavana päivänä, onko ”lapsi” tallessa. Miten niin? No siksi, kun Yksin järven yli hukkui useamman kerran tämän kuun aikana. Onneksi ei kuitenkaan ”meren mustiin laineisiin”, vaikka ”tuonen käki jossain kukkui” siihen malliin, että mister Murphy lakeineen pulpahti ajatusteni aallokossa pintaan. Miten Marie Curie aikoinaan sanoikaan: ”Elämä ei ole helppoa kenellekään. Entä sitten? Meidän pitää olla sinnikkäitä ja ennen kaikkea luottaa itseemme. Meidän täytyy uskoa, että meillä on jokin lahja ja sen toteuttamiseen on pyrittävä hinnalla millä hyvänsä.” Mitä hän noilla kolmella viimeisimmällä sanalla sitten tarkoittikaan? Uskoisin, että jotain myös siitä tekemisen ja yrittämisen palosta, mikä elokuvan tekijöillä on, meistä käsikirjoittajista asti.

On mahtavaa, että saamme Lapin Lisän puitteissa taas tarvittavaa palautetta ja lisäoppia käsikirjoitusten valmiiksi työstämiseen. Siispä pää pois pensaasta ja innolla tuottajien ja dramaturgien löylytykseen! Mutta millaiselle koetukselle nahka joutuu Cape Eastissa? Ehkä peräti nahkurin orsille? Perästä kuuluu, sanoi…

Musta tie: kyllä, ei, en tiedä, ehkä...

Tarinamarkkinoiden ja Säätiö vierailun jälkeen olin jälleen kirjoittanut uuden version käsikirjoituksesta, jonka olin lähettänyt Jukka Asikaiselle. Se että Volanen ei aikaisemmin ollut antanut edellistä versiota Kotikatsomon tuottaja Leena Kempille, tuntui nyt järkeen käyvältä, koska hän pääsisi heti tutustumaan tuoreimpaan ja pisimmälle kehiteltyyn versioon. Soitin Leena Kempille ja kerroin kuka olen. Hän ei ensin muistanut minua, mutta kun ryhdyin lyhyesti kertomaan projektistani, Leena muisti puhuneensa hankkeestani Sari Volasen ja Jukka Asikaisen kanssa. Sovimme että lähettäisin olemassa olevan ”paketin” hänelle tutustumista varten.

Viikon päästä soitin Leena Kempille uudelleen. Hän oli lukenut käsikirjoitukseni, mutta kaipasi lisää aikaa lukeakseen tekstin uudelleen, muistiinpanojen kanssa. Lyhyen puhelun aikana, ainoa asia mihin Kemppi halusi kiinnittää huomiota, oli elokuvan pituus. Vaikka tekstisivuja oli päälle 50, Kemppi ei ollut varma pitäisikö elokuvasta tehdä puolituntinen vai yli tunnin mittainen, joten hän kysyi minulta. Vastasin että olen alun perin kirjoittanut elokuvasta 50 – minuutin televisioelokuvaa ja sellaisena sitä nyt tarjoan. Kysymys näytteli suurta osaa kahdesta eri syystä. Ensinnäkin mikäli haluaisin tehdä elokuvasta 50 minuuttisen tai pidemmän, rahoituspäätös kuuluisi YLEssä Leena Kempin ja Suomen Elokuvasäätiössä Jukka Asikaisen tehtäväksi. Toiseksi, jos tarinan pituutta laskisi puoleen tuntiin, päätöksenteko siirtyisi eri tuotantoneuvojille ja tarinanrakennetta täytyisi miettiä uudelleen, jotta voisin kertoa saman tarinan puolet lyhyemmässä ajassa. Lisäksi Yleisradiossa oli menossa ”talousremontti”, joka aiheutti kysymyksiä, niin ohjelmapaikkojen kuin Yleisradion budjetinkin suhteen. Pidemmän muodon läpiajaminen olisi ollut kovemman työn takana, sillä Kotikatsomon ”slotti” oli haasteellinen kokeneemmillekin tekijöille. Toisaalta puolituntisten ohjelmapaikka Uudessa Kinossa oli vaarassa jäädä kokonaan pois, tai ainakin joidenkin huhujen mukaan siitä oli käyty YLEssä keskusteluita.

Helmikuun alussa tulivat jälleen Elokuvasäätiön tukipäätökset. Soitin päätösten julkistamista edeltävänä päivänä Jukka Asikaiselle ja tiedustelin oliko hän myöntänyt minulle käsikirjoitustuen. Jukka kertoi että ei voi myöntää minulle käsikirjoitukseen tukea, ennen kuin Yleisradion kanta elokuvani toteuttamisen suhteen on selvillä. Olin pettynyt, vaikka vaistoni olivat kertoneet minulle jo aikaisemmin että päätös hankkeeni kohdalla jäisi vielä tässä Säätiön kokouksessa pöydälle. Jukka kuitenkin lisäsi keskustelumme loppuun että minun ei olisi syytä olla huolissani, neuvottelut eivät päättyisi vielä tähän.

Soitin jälleen Leena Kempille, ja tiedustelin, joko hän oli ehtinyt syvemmin tutustua käsikirjoitukseeni. Kemppi oli muodostanut käsikirjoituksen pohjalta oman näkemyksen siitä mikä tarinassa on oleellista ja mitä voisi vielä jättää pois. Hän lisäsi vielä että haluaa keskustella käsikirjoituksen pituudesta vielä Sari Volasen kanssa, ennen kuin neuvotteluita jatketaan suuntaan tai toiseen. Puhelun jälkeen jäin miettimään Kempin mielipiteitä tarinan sisällöstä. Uudet näkemykset olivat säikäyttäneet minut aluksi, vaikka olinkin keskustelun aikana myötäillyt Kempin ajatuksia. Tilanne oli hieman ristiriitainen, koska en millään voinut nähdä, miten elokuvan pituutta olisi voinut lyhentää puolella, ilman että tarinasta katoaisi jotain oleellista.

Päätin kääntyä vielä puolueettoman henkilön puoleen ja soitin Anja Kolehmaiselle, joka oli toiminut dramaturgina käsikirjoituksen kehittelyssä. Puhelumme kesti pitkään, kun keskustelimme käsikirjoituksen sisällöstä. Olimme yhdessä sitä mieltä, että tarinassa ei ole niin paljon ”löysää” että puolet pituudesta voitaisiin karsia pois. Tarinan kehittämiseen kuitenkin löytyi jälleen uusia ideoita joten ryhdyin työstämään jälleen uutta versiota, jonka pituus säilyisi alkuperäisenä.

SADUTUKSEN TAIKARINKI

Minulla oli lapsuuden leikkikaverina todellinen ”satusetä”. Tarinaa syntyi joka välissä, saduttipa häntä tai ei. Ehkäpä pojan satuiluun oli syynä kodin kurikulttuuri. Satuilu helpotti hänen muuten niin ankaraa arkeaan. ”Syö, niin saat selkääs!” oli koulusta palanneelle lapselle lähes jokapäiväinen lausahdus, jonka hän sai kuulla äidiltään ja joka syöpyi usein toistuvana ja pelottavana myös minun muistiini. Sadutuksessa ei ole kuitenkaan kysymys satuilusta, vaikka mielestäni niillä on tietty yhteys. Satuilu on käsitykseni mukaan sekin tarinan kertomista. Satuillessaan kertoja itse uskoo tarinansa todeksi, vaikkei se sitä olekaan. Sadutuksessa kerrotaan myös tarina, mutta se voi olla sadutettavan valinnan mukaan joko satu tai tositarina. (Käytännössä kenties näidenkin rajat hämärtyvät!)

Sadutuskoulutuksesta

Lapin Lisä on toimintansa aikana tarjonnut monipuolista elokuva-alan koulutusta. Viimeksi syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna oli vuorossa sadutuskoulutus. Sen aikana perehdyttiin sadutusmenetelmään käsikirjoituksen aineiston tai muun taiteellisen materiaalin keruussa. Painopisteenä oli sadutustarinoiden työstö audiovisuaalisiksi teoksiksi tanssitaiteen tohtori Kirsi Heimosen ohjauksessa. Heimonen on toiminut sadutuskouluttajana sekä Suomessa että ulkomailla. (Tasokkaalle kurssille olisi mahtunut lähes kolminkertainen määrä osallistujia!)
Koulutuksen antiin kuului sekä sadutettavana että saduttajana toimiminen. Parityöskentelyn avulla menetelmä konkretisoitui jokaiselle ja oppiminen tapahtui tosi hauskalla tavalla. Molemmat roolit tarjosivat ja myös vaativat aktiivista toimintaa koko sadutuksen ajan. Itse sadutustilanne, vuorovaikutus kertojan ja kuuntelijan/kirjaajan välillä, antoi tärkeän omakohtaisen kokemuksen sadutuksen osallistavasta toimintakulttuurista, toisen uudenlaisesta kohtaamisesta.
Jihuu! Koin kurssilla myös ahaa-elämyksen. Jo vuonna 1990 olen tietämättäni käyttänyt menetelmää koulutulokkaille sanataiteen perusopetuksessa. (Jo sitte ossaaki ihmiselle tulla vähästä hyä mieli!)
Kurssiin palatakseni, sen aikana tähdennettiin, että alun perin lasten tarinoiden tallennukseen käytetty menetelmä sopii kaikenikäisille. Sadutuksen avulla kerätyt tarinat voi julkaista, mutta tietenkin vain kertojan luvalla. Kirsi Heimosen ohjaamassa lyhytelokuvassa En muista. Muistan, johon tutustuttiin koulutuksen aikana, lasten tarinat ovat ydin. Ne avautuvat katsojalle mielenkiintoisella tavalla esiintyjien ja musiikin kautta. Elokuvan käsikirjoitus ja koreografia ovat myös Heimosen.

Satua vai totta?

Entä omat tarinani, joita olen vuosien aikana on työstänyt? Miten ne ovat syntyneet? Mikä niissä on satua, mikä totta?
Jos käsikirjoitukseni lähtökohtana on jokin varhaislapsuuden kokemus, muistanko sen väärin vai oikein? Jos jään asiaa pohtimaan, kirjoittaminen tyssää siihen. Siispä en pohdi, vaan uskon, että niin on tapahtunut. Mitä siitä taas seuraa, on täysin minun vallassani, kunnes tapahtuu se kumma juttu: henkilöt tekevät vallankumouksen ja alkavat elää omaa elämäänsä, rakentaa tarinataloaan minusta piittaamatta. Minun on yritettävä pitää ohjakset tiukalla, että niiden toiminta olisi käsikirjoituksen kannalta oikeansuuntaista. Ja huudettava välistä Lapin Lisän dramaturgia apuun, etteivät mielikuvituksen hurjat orhit laukkaile ojasta allikkoon!
Kun työstää pitkään samaa fiktiota, niin kuin olen tehnyt käsikirjoitusteni kanssa, alkujaan selkeät toden ja sadun rajat hämärtyvät. Tarinaan alkaa uskoa kokonaisuudessaan. Mutta niin onkin tehtävä, mikäli olen oikein ymmärtänyt. On uskottava omaan tarinaansa ja myös itseensä. Vasta sitten voi toivoa, että valo putken päässä roihahtaa täysiin luxeihinsa.
Onko sinulla vastaavia/erilaisia kokemuksia?

Musta tie matkalla Suomen Elokuvasäätiöön

Tarinamarkkinoiden jälkeen olin täynnä energiaa ja halusin viedä asioita nopeasti eteenpäin jotta pääsisin kuvaamaan elokuvaani. Minulla oli edelleen yksi ongelma ratkaisematta: tuottajaa ei ollut. Olin aikaisemmin tehnyt kaksi lyhytelokuvaa pienehkön paikallisen tuotantoyhtiön kanssa, ja yhteistyön jatkaminen heidän kanssaan olisi tuntunut luontevalta. He eivät kuitenkaan olleet aikaisemmin tuottaneet tämän kokoluokan televisioelokuvaa ja siksi heillä ei ollut fiktioihin pätevöitynyttä tuottajaa firmassaan. Päätin kysyä neuvoa Sari Volaselta.

Moi!

Kysyt hankalaa asiaa. Käsikirjoituksessa olisi vielä työtä ja jos sinulla on paikallinen tuottaja, hän ei ehkä pysty kehittämään käsikirjoitusta kanssasi eteenpäin. Ja kuten sanoin, kilpailu TV1:n kotikatsomoon on kova ja siksi sanoisin, että isompi yhtiö on parempi mutta en ole tästä aivan varma, koska en aktiivisesti ole tekemisissä Kotikatsomon juttujen kanssa. Ehdottaisin, että haet käsikirjoitukseen tukea SESistä ja keskustelet Jukan kanssa miten käsikirjoitusta voisi kehittää yksin tai dramaturgin kanssa. Sen jälkeen etsit tuotantoyhtiön ja unohdat jo tässä vaiheessa sen, että kuvaukset
olisivat pian. Kerroin hankkeesta Leena Kempille, joka vastaa meillä tv-elokuvista, mutta en antanut vielä käsikirjoitusta.

Terv. Sari

Sarin ohjeiden mukaisesti käännyin seuraavaksi Jukka Asikaisen puoleen, joka ehdotti että tapaisimme Suomen Elokuvasäätiössä.

Tapaaminen Suomen Elokuvasäätiöön sovittiin heti vuoden 2010 alkuun ja matkustin Helsinkiin yhdessä Panu Pohjolan kanssa, joka edusti paikallista tuotantoyhtiötä jonka kanssa olimme sopineet alustavasti yhteistyöstä. Vierailu Suomen Elokuvasäätiössä oli jo sinällään mielenkiintoinen kokemus kokemattomalle tekijälle. Punatiilisen rakennuksen sisällä oli nostalgiaa huokuva tunnelma. Seinille oli ripustettu kehyksiin valokuvia eri elokuvista ja pienen help yourself – kahvilan nurkassa komeili vanha elokuvaprojektori. Odotimme hetken aikaa kahvilassa, että Jukka vapautuisi edellisestä palaveristaan. Tunnelma oli jännittynyt ja kiertelin levottomasti pitkin käytäviä. Sitten Jukka saapui hyväntuulisen oloisena noutamaan meitä kahvilasta ja toivotti tervetulleeksi Suomen Elokuvasäätiöön.

Jukan toimisto oli mielestäni yhtä tunnelmallinen kuin muukin rakennus. Kokonaisuuden täydensi toimiston ikkunasta avautuva merinäkymä satamaan. Olin aikaisemmin ehtinyt miettiä, miten keskustelu tulisi sujumaan ja pohtinut valmiiksi asioita joista voisimme keskustella. Onneksi Jukka otti keskustelun haltuunsa ja hän oli lähinnä kiinnostunut, ei niinkään enää käsikirjoituksesta, vaan tuotannollisista asioista, kuten siitä, kuka elokuvan tuottaisi. Tapaamisen edetessä huomasin pysyväni hiljaa, lähes koko palaverin ajan. Jukka ja Panu keskustelivat valmiuksistamme tuottaa elokuva paikallisesti. Aina välillä minulle esitettiin joku kysymys, johon nopeasti vastasin ja keskustelu jatkui jälleen heidän välillään. Vaikka tuottajakysymys jäi edelleen avoimeksi, Jukka oli antanut meille hyviä vihjeitä, kuinka meidän tulisi tuotantomme kanssa edetä. Heikot ja vahvat alueet oli tuotu esille. Lopuksi Jukka suositteli lähettämään käsikirjoituksen Yleisradion Leena Kempille, joka oli siis vastuussa Kotikatsomon ”slotista” YLEssä. Jukka kertoi tapaavansa Yleisradion porukkaa seuraavalla viikolla ja lupasi keskustella hankkeestamme heidän kanssaan. Totuus oli kuitenkin se, että mikäli elokuvalle ei saataisi rahoittavaa televisioyhtiötä, eli tässä tapauksessa Yleä, ei Suomen Elokuvasäätiö voisi yksin tukea elokuvaamme. Vaikka rahoituskuvioon ei edelleenkään tullut yhtään suoraa ”lupausta”, palaverista oli jäänyt hyvä tunnelma.

Palaverin jälkeen nousimme ratikkaan ja palasimme takaisin rautatieasemalle. Ennen kotiinpaluuta oli vielä aikaa junan lähtöön, joten suuntasimme asemaravintolaan. Olut tuopin ääressä purimme päivän tapahtumat ja suunnittelimme tulevaisuutta.

KILTTINÄ KALANA

Kalojen luonteeseen kuuluu toimia usein vastoin omaa etuaan. He ovat auliisti valmiit keventämään lähimmäisensä taakkaa. (Kalat, Julia ja Derek Parker).

Kilttinä kalana minun on aina ollut vaikea sanoa ei, varsinkin, jos olen ymmärtänyt, että myöntymisestäni on iloa pyytäjälle. Myöhemmin tosin on saattanut kuitenkin ilmetä, että ilo ei ollutkaan pyynnön motiivi, vaan hyöty, jopa oman edun tavoittelu.


Kun harvoin kieltäytyy, mieleen jäävät lähtemättömästi tärkeimmät eit. Muistan kymmenien vuosien takaa yhden sellaisen. Oli uskomatonta kuulla kieltäytyvänsä paikassa ja tilanteessa, joista olisi mieluummin paennut. Vaikka tiesin vastaan kampeamisen turhaksi – jouduin virkajärjestelyjen kohteeksi sukupuoleni vuoksi – tuntui hienolta kertoa mielipiteensä julki.
Tällekin tapaukselle löytyy selitys Kalat - teoksesta: Kalojen on monesti vaikeaa tunnustaa elämän realiteetteja.

Mitä tekemistä käsikirjoittamiseni kanssa on sillä, että olen kala, joka on syntynyt täydenkuun aikaan Kuun ollessa Kalojen vastamerkissä eli Neitsyessä? Mielenkiintoista. Itsestä tunnistettavia piirteitä löytyy kirjasta roppakaupalla. Tie omaan itseen on pitkä ja kivinen, mutta tarpeellinen kulkea.


Muutamia ”totuuksia” lisää kalojen luonteesta, jotka tunnistan omakseni ja joilla lienee vaikutusta myös aikaansaannoksiini käsikirjoittamisen saralla:
- käytännöllinen järki-ihminen
- synnynnäisesti omapäinen
- liian kriittinen
- arka ja estoinen – peittona ylitsepursuava puheliaisuus
- murehtiva, mutta melkoinen voimanpesä
- luova ja innokas, mutta kärsii joskus itseluottamuksen puutteesta
- tarvitsee tukea ja kannustusta kehittyäkseen edellytystensä sallimaan täyteen mittaan

Kun kirjoittaa ihmisistä, on hyvä tuntea itsensä, tunnustaa itselleen niin heikkoutensa kuin vahvuutensa. Käyttää itsetuntemustaan luodessaan fiktiivisiä henkilöitä. Joskus heistä löytää pelottavan paljon itseään, mutta mielestäni me olemme hyvin samankaltaisia
puutteinemme ja vahvuuksinemme aurinko- tai kuumerkistä huolimatta.

Musta tie tarinamarkkinoilla

Tarinamarkkinat olivat vihdoin lähestymässä. Paikalle oli tulossa Suomen elokuvasäätiöstä pitkien elokuvien tuotantoneuvoja Jukka Asikainen sekä lyhyt – ja dokumenttielokuvien tuotantoneuvoja Miia Haavisto. Yleisradiolta oli tulossa Uuden Kinon tuottaja Sari Volanen sekä Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskuksesta Pia Andell. Pitsaus – tilaisuus järjestettiin marraskuun alussa Arktikumin luentosalissa Rovaniemellä ja lisäkseni elokuvahankettaan oli tulossa esittelemään kahdeksan muuta käsikirjoittajaa/elokuvantekijää jotka aikoinaan olivat tulleet valituksi tarinaputkeen. Päivän kulku oli seuraavanlainen: aamulla alkoivat pitsaukset ja oma hankkeeni oli ensimmäisenä vuorossa. Ruokailun jälkeen saimme vielä tilaisuuden keskustella kahden kesken eri rahoitustahojen kanssa. Illalla olisi vielä vapaata ohjelmaa jossa yhdelle elokuvahankkeista myönnettäisiin Lapin Lisän 4 000 euron rahallinen tunnustus.

Tunnelma edellisenä iltana oli jännittynyt. Tiesin että huomenna koittaisi päivä, joka onnistuessaan saattaisi olla merkittävä käänne alkavalla urallani. Olin hermostunut, enkä saanut kunnolla nukuttua – mutta tiesin, että olin valmistautunut hyvin, joten tilanne sujuisi nyt omalla painollaan. Aamulla porukka oli kokoontumassa luentosaliin. Rahoittajat olivat tulleet jo hyvissä ajoin ja istuivat odottamassa salin edessä, lähellä pöytää missä pitsaus tapahtuisi. Tervehdin ensin muita ”lapinlisäläisiä”, jotka tuntuivat olevan vähintään yhtä hermostuneita kuin minäkin. Oli huojentavaa että lähes koko yleisö koostui muista pitsaajista ja tunsin heidät kaikki, joten heidän läsnäoloaan ei tarvinnut erikseen jännittää.

Menin salin eteen, laitoin elokuvaehdotukseni esille valkokankaalle ja aloitin kertomalla kuka olen ja mitä minulla oli tarjolla. Sen jälkeen jatkoin varsinaiseen esitykseeni. Kaikki sujui suunnitellusti ja parin minuutin jälkeen jännitys helpotti ja tilanne eteni painollaan. Aikaa oli kulunut yhdeksän ja puoli minuuttia kun lopetin esityksen ja oli kysymysten aika. Rahoittajat istuivat hiljaa, samoin yleisö. Sitten Jukka Asikainen vilkuili ympärilleen ja esitti yhden kysymyksen liittyen käsikirjoituksen sisältöön. Muotoilin vastauksen joka kuulosti järkevältä, mutta oli turhan selittelevä – se paljasti itselleni että käsikirjoitusta voi edelleen työstää. Muita kysymyksiä ei ollut, joten palasin istumaan yleisöön ja huokaisin helpotuksesta.

Ruokatunnilla kiihkeimmät elokuvantekijät kiiruhtivat samaan pöytään rahoittajien kanssa ja jatkoivat elokuvaesitystensä myymistä. Aloittelevalle elokuvantekijälle voi olla hyödyksi, jos osaa markkinoida itseään tehokkaasti oikeille ihmisille. Itsestäni ei kuitenkaan löydy yhtä aktiivista myyntimiestä, joten oli luotettava siihen että aiheeni olisi ollut riittävän kiinnostava eikä rahoittajat pääsisi unohtamaan sitä oikealta ja vasemmalta satelevien myyntivirtojen keskellä.

Henkilökohtaisissa keskusteluissa tapasin ensin Jukka Asikaisen, jonka kanssa puhuimme syvemmin käsikirjoituksen sisällöstä. Jukka myös mainitsi että minun kannattaisi laittaa käsikirjoitustukihakemus Suomen elokuvasäätiölle. Sari Volanen puolestaan mainitsi että pituutensa puolesta juttuni menisi Yleisradiossa Kotikatsomoon, jonne olisi erittäin kova kilpailu, mutta ehdotukseni saattaisi olla mahdollinen. Volanen oli kuitenkin väärä ihminen neuvomaan tai tekemään päätöksiä, sillä hän oli Uuden Kinon tuottaja ja Kotikatsomosta vastasi Leena Kemppi, joka nyt ei ollut paikalla tarinamarkkinoilla. Volanen myös muistutti että saisin unohtaa toiveet siitä että elokuvani tehtäisiin kovin pian, sillä minulla ei edes ollut tuotantoyhtiötä ja Yleisradion sisällä oli tällä hetkellä epävarma tilanne heidän budjetistaan, joka hidastutti tuotantopäätösten tekemistä. Tilaisuuden jälkeen keskustelimme muiden tekijöiden kanssa. Osa tuntui olevan melko alla päin, koska he kokivat oman aiheensa tulleen nuijituksi, toiset taas suhtautuivat melko kevyesti koska heille pelin henki oli tullut selväksi jo aikaisemmin. Myönteisiä rahoituspäätöksiä, jotka tehdään samalta istumalta heti tilaisuuden aikana, on turha odottaa. Niitä ei tapahdu edes elokuvissa.

Illalla järjestettiin vielä seurustelutilaisuus, missä oli tarjolla ruokaa ja juomaa. Rahoittajat olivat aikaisemmin päivällä tehneet päätökseen 4 000 euron rahapalkinnosta, jonka Lapin Lisä myöntäisi yhdelle tuotantokelpoisimmalle hankkeelle avustuksena. Jukka Asikainen esitteli rahoittajien tekemän päätöksen, jonka mukaan palkinto jaettaisiin kahtia, yhden dokumentin ja yhden fiktion kesken. Dokumenttielokuvista rahapalkinnon sai Arttu Niemisen, Henkinen Kuusamo, ja fiktiosta valittiin oma hankkeeni, Musta tienpinta kimaltelee. Olin päätöksestä hyvin iloinen, päivä oli ollut osaltani onnistunut ja saatoin mennä tyytyväisenä kotiin.

"Laurilta laumaan"

Kesän kääntyessä syksyä kohti alkaa muistella, mitä tänä suvena tapahtuikaan. Kesät on ahdettu täyteen tapahtumia, joihin on halu osallistua. Ahneus kokea kaikkea kasvaa vastaan pyristelystä huolimatta. Mutta vaikka on kesä, on myös arki, jonka ohjaksista on pidettävä edes toisella kädellä kiinni, jos mielii selvitä syksyyn. Se merkitsee halujen karsimista ainakin omalla kohdallani. ”Järjestelykysymys”, sanoi edesmennyt ystäväni.
Ohi rientävän kesän tärkeimpiä paalupaikkoja olivat minulle filmifestivaalit ja Lapin Lisän käsikirjoitustyöpaja, ensimmäinen oma taidenäyttely, kaksi luokkakokousta sekä käynti vanhempieni haudoilla ja lapsuuskodissa, saariretket ja perhosten bongaus. Tarinareppu ja kuva-arkistot suorastaan repeilevät kesäriistasta.

”Laurilta laumaan” - näin aamulla pääskysparven pakenevan niiden kimppuun hyökkäilevää haukkaa. Sanonta voisi merkitä paitsi muuttolintujen kerääntymistä yhteen ennen etelään lentoa myös meidän ihmisten asettumista ruotuun hulvattoman kesähyppelehtimisen jälkeen. Posti toi juuri kansalaisopiston opinto-ohjelman, koulut alkavat lapsenlapsille jo tänään, lehdet pursuvat erilaisten yhdistysten ja seurojen kutsuja alkaviin harrastuspiireihinsä. Siinä pilttuita kerrakseen.

Mitä ruotuun palaaminen tarkoittaa minun kohdallani? Ainakin sitä, että olen laatinut Lapin Lisän Tarinaputkea varten oman käsikirjoitusprojektini työsuunnitelman, jota aion noudattaa uskollisesti suunnistaessani marraskuun Tarinamarkkinoita kohti. Vaellus on turvallista, kun opastajina ovat luotettavat kartan ja kompassin lukijat, Lapin Lisän dramaturgit. Kirjoittaessaan eksyy monesti väärälle polulle, pyörii samaa ympyrää tai vajoaa oman erinomaisuutensa hetteeseen. Silloin tarvitaan avuksi draaman lain tuntevaa kouraa, joka ohjaa takaisin oikealle reitille.

Musta tienpinta kimaltelee: tuottajaa etsimässä

Vuoden 2009 Sodankylän elokuvajuhlilla sain mahdollisuuden lähestyä, yhtä Suomen suurimmista elokuvatuottajista: Aleksi Bardyä. Tilannetta helpotti että Anja Kolehmainen oli tavannut hänet aikaisemmin samoilla festivaaleilla ja maininnut hänelle minusta ja käsikirjoituksestani, joten minun oli luonnollisempi aloittaa keskustelu. Minulla oli aavistus että Musta tienpinta kimaltelee, ei aivan asettuisi Bardyn luotsaaman Helsinki Filmin profiiliin, koska aiheeni oli melko tummasävyinen verrattain heidän aikaisempaan tuotantoonsa (aikaisempia elokuvia mm. Napapiirin sankarit 2010, Kielletty Hedelmä 2009, Ganes 2007 jne.). Lisäksi Helsinki Filmi on pitkään elokuvaan ja TV- sarjoihin keskittynyt yhtiö jolla on kansainväliset markkinat ja minulla oli tarjottavana vain tunnin TV-leffa, jonka budjetti tulisi olemaan paljon pienempi kuin kokoillan näytelmäelokuvissa: mutta jos saisin Bardyn edes lukemaan käsikirjoituksen, saisin arvokkaan mielipiteen jatkoa varten.

Aleksi Bardy istui hotellin ravintolassa yksin, kun menin samaan pöytään istumaan. Bardy tervehti minua kohteliaasti ja kysyi kuinka minulla asiat ovat edenneet, aivan kuin hän olisi muistanut kuka olen. Olin pari vuotta aikaisemmin tyrkyttänyt lyhytelokuviani hänen katsottavakseen, ja Aleksi oli silloin kommentoinutkin niitä. Kerroin nopeasti kuka olen ja millainen elokuvaehdotus minulla on tarjolla ja kiinnostaisiko häntä lukea käsikirjoitus. Aleksi kysyi, vakava ilme kasvoillaan, mistä elokuvani kertoo ja katsoi suoraan silmiin. Vaikka olin työstänyt hanketta jo reilun vuoden ja luulin kaikki vastaukset olevan valmiina, tämä tilanne sai minut lukkoon ja tyydyin vastaamaan että keskustelen siitä mieluummin jos hän lukisi ensin käsikirjoituksen. Sitten lyhyt hiljaisuus jonka jälkeen Aleksi sanoi että ei lue käsikirjoitusta, mutta voi lukea synopsiksen.

Meni pari kuukautta että Aleksista ei kuulunut mitään, joten soitin perään. Aleksi kertoi että oli lukenut synopsiksen, mutta oli unohtanut vastata. Hän piti sitä kiinnostavana, ja aikoi lukea käsikirjoituksen joten lähetin myös sen hänelle. Syksyllä, muutama kuukausi tapaamisemme jälkeen, sain Aleksin kommentit käsikirjoituksesta.

”Luin nyt käsiksesi. Onneksi olkoon, se on hyvin vahvatunnelmainen juttu. Pidän erityisesti Katin ja Akin välisestä suhteesta, jossa on jotain kiinnostavaa kohtalonyhteyttä. Voisiko sitä olla enemmän? Hetkittäin tarina on hieman vaarassa tukehtua suruunsa, Lauran isä ravintolassa tai Katin äitiä koskeva backstory olivat juuri tällaisia rajatapauksia. Loppuratkaisua pidän kuitenkin oikean suuntaisena. Et ole sitä suoraan meille tarjonnutkaan, mutta ei tämä kuitenkaan sovi "julkaisuohjelmaan". Noin tummalle aiheelle on aika rajalliset markkinat -käytännössä vain Yle. Se on myös selkeästi auteur-työ, jonka pitää tulla kirjoittajansa ohjaamaksi. Tarina on haasteellinen, koska se ei sisällä suoranaista aktiivista toimijaa vaan on kertomus ihmisistä, joita kohtalo paiskoo. Lyhärissä on tavallista toki että muoto on epätavallisempi.

Minun ehdotukseni sinulle olisi, että koeta saada tehtyä se omin voimin, paikallisen avun kanssa tai miten vain, kunhan nopeasti saat sen tehtyä. Ainoa josta kannattaa olla tarkkana, on että saat Akin ja Katin rooleihin ammattinäyttelijät. (Monet ammattilaiset voivat tulla halvalla tai jopa ilmaiseksi amatöörielokuvaan, kannattaa kokeilla!). Jos tarvitset prosessissa jotain neuvoja, joita arvelet minulta saatavan, kysy vain vapaasti. Uskon että voit, kuten kirjoitat, saada siitä aikaiseksi todella tiukan ja hyvän jutun. Kirjoita jotain hieman vaaleampisävyistä mutta yhtä intensiivistä. Kirjoita kokonainen rakkaustarina Katin ja Akin välille?”

-Aleksi

Kuten olin ajatellutkin, Aleksin kommentit herättivät uusia ajatuksia ja kysymyksiä joten ryhdyin työstämään uutta versiota, kohti kuukauden päässä häämöttäviä tarinamarkkinoita.

Mustan tien tyylilajista

Oli huhtikuun loppu vuonna 2009 ja meneillään oli käsikirjoitustyöpaja, joka järjestettiin Rovaniemellä. Jouko Aaltonen aloitti käsikirjoitustyöpajan ”pitsaus” harjoituksella, jonka ensimmäinen vaihe oli katsoa otteita Robert Altmanin ohjaamasta Player – elokuvasta. Player kertoo Hollywoodissa työskentelevästä tuottajasta, joka luonnollisesti kohtaa elokuvassa tilanteita joissa hänelle tullaan myymään elokuvaideoita ja nämä kohtaamiset toimivat osviittana varsinaiseen harjoitukseemme. Meidän tuli valmistella 10 – minuutin pitsaus omasta elokuvaehdotuksestamme ja esitellä se sen jälkeen muille. Pitsauksen tarkoitus on esittää elokuvaehdotuksensa tiivistetyssä muodossa, niin että kuulija saa vaikutelman mitä elokuvassa tapahtuu, miltä se näyttää ja kuulostaa, ketä siinä näyttelee, mikä on tyylilaji, pituus, ohjelmapaikka, ketkä ovat taiteellisesti vastuulliset tekijät jne. Tuottajan läsnä ollessa voidaan puhua myös budjetista ja tuotantoaikataulusta. Harjoittelin pitsausta useasti ennen esitystä, koska kaiken oleellisen kertominen tarkalleen kymmenessä minuutissa, muuttuu helposti sekasotkuksi jos ei ole valmistautunut. Lisäksi halusin testata kuinka hyvin kykenisin kertomaan tarinani alusta – loppuun, niin että se oli tiivistetty mutta kuulija saisi kokonaiskuvan elokuvan tapahtumista. En halunnut päästää itseäni niin helpolla että kertoisin muutamalla lauseella elokuvan kiinnostavimmat asiat, vaan oli kerrottava koko tarina, koska siten huomaisin kestääkö se sellaisenaan. Harjoitustilanne sujui kohtuullisen hyvin ja palautteessa nousi esille myös sellaiset asiat joita en ollut miettinyt riittävän pitkälle.

Pitsauksen jälkeen

Tapio Piirainen istui hotellihuoneen perällä, kun astuin sisälle ja menin lähemmäksi istumaan. Tapio piteli käsikirjoitustani sylissään. Kansilehteen hän oli kirjoittanut ”hyvä käsis” ja kysyi sitten minulta, näinkö mitä siinä luki. Vastasin myöntävästi jonka jälkeen hän ryhtyi selaamaan käsikirjoitusta edes takaisin. Hetken pyöriteltyään käsikirjoitusta Tapio kertoi että hänen mielestään se oli tuotantovalmis, ja lupasi esitellä hanketta Yleisradiolla. Heti perään hän kuitenkin muistutti että Yleisradio on hitaasti käyvä organisaatio, joten tuotantoon eteneminen ottaisi oman aikansa.

Tapiolla oli jo ennalta tiedossa että olin ajatellut ohjata käsikirjoituksen itse: ja koska käsikirjoitus oli jo niin pitkällä, Tapio ehdotti että keskustelisimme käsikirjoituksen sijasta valinnoista (ja kysymyksistä jotka nousivat pitsauksen aikana) joita olin ohjaajan näkökulmasta ajatellut. Miten elokuva kuvataan, ketä siinä näyttelisi ja kuinka olin ajatellut ohjata. Aloitimme keskustelun elokuvan tyylilajista, sillä siihen Jouko Aaltonen oli puuttunut aikaisemmin pitsauksen yhteydessä. Oliko kyseessä dokumentaarinen rekonstruktio tapahtumista vai täysin fiktiivinen elokuva?

Halusin sekoittaa molemmat muodot, niin että tyylilaji olisi psykologinen jännityselokuva joka toteutetaan dokumentaarisesti. Valinta piti perustella. Ilmoitin että elokuva on psykologinen jännityselokuva, koska siinä käsitellään ihmisten tunteita ja käytöstä, traagisen tapahtuman jälkeisinä päivinä. Jännitys syntyy päähenkilöiden pahanolon, sekä heidän välisten syyllisyyden ja syytöksien, katsojalle synnyttämästä tietämättömyydestä: kuinka henkilöt tulevat toimimaan ja mitä he tekevät toisilleen tai itselleen. Halusin toteuttaa elokuvan dokumentaariseen tyyliin, niin että kamera olisi väline ilmentämään mitä päähenkilöt näkevät eikä esimerkiksi niin että kaikki tapahtumat näytettäisiin selkeästi: halusin että olemme tapahtumien keskellä mieluummin kuin sivustakatsojana. Tätä perustelin yleisillä esimerkeillä kuinka väkivaltaa yleensä elokuvissa esitetään: se on viihteellistä, epärealistista, itsetarkoituksellista ja monesti ylikorostettua. Se antaa väärän kuvan aidosta maailmasta, sillä oikea tilanne on hämmentävä, pelottava ja joskus jopa traumaattinen. Tiedämme olevamme turvassa, kun koemme väkivaltaa kotisohvalla katsoessamme elokuvia. Tarkoitukseni oli esittää (ja mahdollisesti synnyttää katsojassa ”oikea” tunne) se kuten sen olin itse kokenut. Aidosti.

Nyt olin asettanut itselleni tavoitteet millainen elokuvasta tulisi. Myöhemmin olisi löydettävä keinot, kuinka käsikirjoitus herätettäisiin eloon, niin että katsoja kokisi sen samalla tavalla.

Käsikirjoittamisesta, mistäpä muusta

Käsikirjoittamisesta, mistäpä muusta

On kliseistä sanoa, että aiheet kävelevät vastaan, mutta niin vain on sanottava. En tiedä, hakeeko kukaan kirjoittaja aiheita. Minulla ei ole toistaiseksi ollut tarvetta moiseen, vaikka keräänkin kiinnostavia lehtiartikkeleita laatikkoihini, kaiken varalta. Kun elää arkea aistit avoimina, aiheita poukkoilee näkyviin yllättävän runsaasti. Mutta riittääkö niissä ainesta elokuvaksi asti?

Nämä helteiset kesäpäivät olen (k)itkenyt ja hikoillut rikkaruohojen kimpussa. Rönsyleinikki on pahin viholliseni kukka- ja kasvimailla. Sen sitkeyttä voi tosin verrata ideaan tai aiheeseen, joka nostaa tuon tuostakin päätään, ei anna mielelle rauhaa. Pian ajatukset pyörivät koko ajan sen ympärillä ja yhtäkkiä, kuin huomaamatta, oletkin sen sisällä, kiinni kuin lusikka hunajassa. Sitten tulevat unet ja kuvat, ja kohtaukset alkavat lipua tietoisuuden näyttämölle. Aihe on valinnut sinut eikä päinvastoin. Näin käy silloin, kun aiheeseen on tarpeeksi tarttumapintaa omassa elämässä. Ja ihmeellistä kyllä, sitä alkaa yleensä löytyä. Mitä mielikuvituksellisimmatkin tapahtumat suodattuvat aina omien elämänkokemusten läpi. Miten hienosti Erno Paasilinna sanoikaan: ”On elettävä sellainen elämä…”

Kun ajattelen pitkää työuraani lasten parissa, tuntuu välistä, että se oli vain valmistumista tehtävään, joka on ominta minua, luovaan kirjoittamiseen. Kuhunkin prosessiin voi silti kulua vuosia tai vuosikymmeniä ennen kuin on ruvettava kirjoittamaan - ja parhaimmassa/pahimmassa tapauksessa julkaisemaan. Niin kävi runokirjojeni kohdalla, ensimmäinen runo 1976, ensimmäinen runokirja Kiven siru sorkassa 1994. Mutta vauhtiin päästyään voi kokea jopa flow - ilmiön, jos alitajunta on tehnyt kunnolla tehtävänsä, ja teksti alkaa elää omaa elämäänsä. Näin on käynyt kaikkien kolmen työn alla olevien käsikirjoitusten kohdalla.

Käsikirjoittaminen ei ole mitään hätäisen hommaa: Haukkakuningatar sai ensimmäisen versionsa kymmenen vuotta sitten, Kultaa suolta olen työstänyt neljä vuotta ja aiemmin novellin muotoon kirjoittamani Yksin järven yli otti yllättäen parin vuoden tauon jälkeen spurtin ja syöksähti äskettäin Lapin Lisän Tarinaputkeen. Aika kypsyttää niin kirjoittajaa kuin käsikirjoitustakin. Eikä kehittely onnistu väkisin vääntämällä. Saamaansa palautetta on pureskeltava tarpeeksi, jotta pystyy sen perusteella kuuntelemaan myös itseään. Muhiminen on lopputuloksen kannalta tosi tärkeää. (Tämä ärsyttävä karttakepillä osoittelu lähinnä itselleni!)

Kiehtovinta käsikirjoittamisessa ovat minusta rivien välit, alateksti. Mitä henkilöiden sisällä tapahtuu ja miten sen saisin esille heidän toiminnassaan? Miten pystyisin kertomaan mahdollisimman paljon vain kuvilla? Miten oppisin käyttämään istutuksia sopivasti? Entä draaman kaari? Miten saisin sen muotoutumaan ehjäksi vai katkeileeko se tuon tuostakin jännitteen puutteesta? Kahdenkeskiset palautekeskustelut Lapin Lisän dramaturgien kanssa ovat mannaa näiden asioiden kanssa pähkäilevälle kirjoittajaparalle. Parasta Lapin Lisässä on heidän henkilökohtainen tukensa ja luottamuksensa, yhteinen innostus ja päämäärä, kannustava paneutuminen myös toisten käsikirjoituksiin (työpajat!), koulutustilaisuudet (ei tarvitse rientää etelään oppia hakemaan) sekä jämpti aikataulutus – vain muutamia mainitakseni.

Musta tie: käsikirjoittaminen on matka?

Kuten aikaisemmin toin esille, Mustan tien, kirjoittaminen lopulliseen muotoonsa vei reilut kaksi vuotta, mikä voi tuntua pitkältä ajalta kun ajattelee varsinaisen elokuvan katselukokemuksen pituutta suhteutettuna työn määrään. Robert McKee toteaa kirjassaan Story, että käsikirjoittajan on pidettävä mielessään, ryhtyessään työstämään tarinaansa, että rakkaus aiheeseensa on oltava suuri, jotta kiinnostus omaan tekstiin säilyisi kehittelytyön alusta loppuun. Aiheen on oltava niin voimakas ja kirjoittajalle tärkeä, että sille on valmis antamaan useita vuosia elämästään. Minulle se oli yksi tapahtuma elämässäni, josta sain voiman kirjoittaa. Aiheeni on sellainen joka, hyvin valitettavaa kyllä, ruokkii itse itseänsä: tätä kirjoittaessa kotimaassamme on jälleen sattunut ampumavälikohtaus, joka on vaatinut kuolonuhreja. Itse asiassa, kun tilannetta ajattelee tarkemmin, Suomessa on kuollut yli 40 ihmistä aseellisissa yhteenotoissa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tavallaan olen siis työskennellyt vuorovaikutuksessa aiheeni kanssa, sillä järkyttävät tapaukset ovat muistuttaneet minua kuinka tärkeää tästä on tehdä elokuva.

Kun ajattelen tekemääni kehittelytyötä, tunnen itseni etuoikeutetuksi koska minun ei ole tarvinnut tehdä sitä yksin, vaan minulla on ollut mahdollisuus dramaturgiin joka on ollut mukana alusta saakka. Muutaman viikon takaisessa tapaamisessa Sodankylässä, oli sellainen tunnelma että tuotannon ensimmäinen vaihe, käsikirjoittaminen, olisi loppusuoralla. Palauteistunnon loppupuolella Anja otti esille tapansa työskennellä ja vertasi sitä matkaan, joka täytyy kulkea ilman oikoreittejä. Kenties hän kaipasi mielipidettäni ajatuksiensa tueksi, sillä ymmärsin että kaikkialla käsikirjoituksien dramaturginen kehittely ei ole yhtä perinpohjaista työtä kuin mitä me olimme yhdessä tehneet. Matkalla ilman oikoreittejä tarkoitan sellaista kehitystyötä, jossa käsikirjoittaja itse tekee kaikki merkittävät ratkaisut oman tarinansa rakenteesta – ilman kenenkään jyrkkiä mielipiteitä ja näkemyksiä. Siten käsikirjoittaja voi työnsä päätteeksi olla varma että tämä on se tarina jonka halusin kertoa ja pystyn perustelemaan jokaisen kohtauksen dramaturgisen tärkeyden, koska olen oman pitkäjänteisen työni kautta varmistunut että kaikki käsikirjoituksessa on oleellista. Dramaturgin tehtävä tämän kaiken tajunnanvirran ja ajatusvyöryn keskellä on herättää kysymyksen muotoon ne tarinan kannalta tärkeät seikat, joille kovan ajatustyön lomassa kirjoittaja on sokeutunut. Minulle tämä oli erityisen tärkeää, koska jokaisen version jälkeen olin jumissa tekstini kanssa, mutta uudet tuoreet ajatukset herättivät jälleen inspiraationi paremmalle käsikirjoitukselle.

Nykyään käsikirjoittamisen yhteydessä puhutaan paljon ns. kehittelyhelvetistä, joka siis tarkoittaa käytännössä käsikirjoituksen ”ylikehittelyä” niin että tekijä on vaarassa kadottaa sen ytimen mistä on alun perinkin tarinansa halunnut kirjoittaa. Itse en, ainakaan tämän hankkeen kohdalla, nähnyt tätä kovin ongelmallisena – sillä kyse on mielestäni kyvystä suodattaa ympäriltä tulevaa palautetta, niin että tarina säilyttää sydämensä. Totta kai palaute tulee aina ottaa vastaan, sillä monesti muilla on sellaisia ajatuksia joita ei ole itse tullut ajatelleeksi. Monesti ne paransivat minun tekstiäni, mutta toisinaan ne kuuluivat roskakoriin. Tekijällä itsellään täytyy olla langat käsissään, niin että kokonaisuus pysyy kasassa vaikka sitä horjutetaan. Siksi olen samaa mieltä siitä, että tärkeintä on kulkea se matka ilman oikoteitä ja kasvaa sen mukana – mieluummin kuin kiiruhtaa perille keskeneräisenä.

Musta tie saa kasvonsa

Olin ehtinyt kirjoittaa jo useamman käsikirjoitusversion, kun helmikuussa 2009 avautui haku Tarinaputkeen. Valitsijaraatiin kuuluivat fiktion puolella Anja Kolehmaisen lisäksi Tapio Piirainen, joka muistetaan parhaiten elokuvistaan Poliisin Poika (1998), Raid (2003) ja Bodomin Legenda (2006) jotka hän on ohjannut ja käsikirjoittanut. Dokumenttielokuvia oli valitsemassa pitkänlinjan dokumenttielokuvaohjaajat Jouni Hiltunen ja Jouko Aaltonen.

Ehdolla oli 28 hanketta joista 15 oli fiktioita ja loput 13 dokumentteja. Tarinaputkeen valittiin lopulta yhdeksän hanketta, 5 dokumenttia ja 4 fiktiota joiden joukossa omakin käsikirjoitukseni oli. Olin iloinen ja yllättynyt, sillä valinta oli varmistanut pääsyni tehostettuun käsikirjoitustyöpajaan, loppuvuoden tarinamarkkinoille rahoittajien eteen sekä rahallisen palkkion tekemästäni työstä.

Käsikirjoitus ilman kasvoja

Seuraavaksi oli ryhdyttävä miettimään miten löytäisin elokuvalleni tuottajan. Tuntemattomana tekijänä olisi hyödyllistä löytää kokenut tuottaja, mutta asiaan liittyi eräs ongelma. Uraansa vasta aloittelevan käsikirjoittajan on vaikea lähestyä ohjaajia, tuottajia ja rahoittajia, jos käsikirjoitukselta puuttuu kasvot. Tarkoitan tällä että tuotantoyhtiöt, televisiokanavat ja Säätiöt vastaanottavat koko ajan uusia käsikirjoituksia, joihin heidän pitäisi löytää aikaa tutustua. Kun teksti tulee kokeneelta tekijältä, sillä on parempi mahdollisuus päätyä pinon päällimmäiseksi kuin tuntemattoman tekijän. Toinen pulmallinen asia oli Lapin tuottaja tilanne: fiktioelokuvia tuottavia yhtiöitä ei juuri ollut.

Ensimmäisen tuottaja joka luki käsikirjoitukseni, oli Cine Works OY:n tuottaja/Kuvaaja Petri Rossi jonka tapasin Torniossa huhtikuun alussa 2009. Tapaamisen oli alustanut ja järjestänyt opettajani Kemi-Tornion Ammattikorkeakoulusta, joka oli myös välittänyt käsikirjoituksen Petrille. Keskustelumme aikana huomasin käytännön tasolla teorian jonka esittelin edellisessä kappaleessa. Vaistosin että Petrillä oli ollut vaikeuksia suhtautua käsikirjoitukseen, kun hän oli lukenut sen tietämättä minusta tai tekemisistäni mitään. Mutta palaverin aikana, kun käsikirjoitus sai kasvot ja persoonan se heräsi henkiin ihan eri tavalla. Pääsin kertomaan itsestäni ja miksi kirjoitan juuri tällaista tarinaa, keskustelimme rakenteesta ja henkilöistä, dramaturgiasta ja siitä mihin suuntaan käsikirjoitusta hänen mielestään pitäisi kehittää. Tapaaminen ei lopulta johtanut yhteistyöhön tämän hankkeen kohdalla, mutta ovet jäivät auki tulevaisuuden varalta – lisäksi nyt tiesin, kuinka käsikirjoituksia tarjotaan ja miten niistä puhutaan.

Nyt on miesten vuoro

http://www.nordiskfilm.fi/valkokangas/minisite.php?id=2115.

Miesten vuoro -dokumentin toinen ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Joonas Berghäll oli Lapin lisän ja Filmikaaren puhujavieraana Sodankylän filmifestivaalien yhteydessä. Berghäll kertoi kuulijoille tietysti dokumentin idean synnystä, tekovaiheesta ja rahoitushaasteista, joita nuori, melko kokematon ohjaaja kohtaa viedessään elokuvaideaansa läpi. Berghällin peräänantamattomuus ja usko siihen, että elokuva täytyy tehdä toi valkokankaalle sellaisen dokumentin, joka siellä nyt nähdään.

Kaikki lähti liikkeelle muutama vuosi sitten Rajaportin saunassa. Työuupumuksestaan elpyvä Berghäll vietti saunassa aikaa ja kuunteli hiljaa muiden miesten juttuja. Kerran eräs nuori mies kertoi kaverilleen urheilujuttujen lomassa, että on löytänyt elämänsä naisen. Toisella puolen vanhempi mies avautui toiselle, että he ovat päättäneet vaimonsa kanssa erota. Saunassa suomalaiselle miehelle tapahtuu siis jotain ennenkuulumatonta. Tästä pitää tehdä elokuva.

Miesten vuorossa siis saunotaan ja puhutaan. Noin siis pintapuolisesti katsottuna. Oikeastaan elokuvassa eletään miesten kautta elämän eri vaiheita, rakkautta, kuolemaa, iloja ja suruja. Vaikka elokuva kertoo suomalaisen miehen elämästä, pinnan alla kuitenkin liikkuu vielä syvempi merkitys. Miehisyyden tarkastelu.

Vaikka moni katsoja on epäillyt, niin elokuvan kohtaukset on oikeasti kuvattu kuumissa saunoissa. Yhteensä 20 saunassa ympäri Suomea. Kuvaustilanteessa kaikki, tuotantoryhmää myöten olivat rehellisesti alasti. Kamera asetettiin yhteen nurkkaan, kiukaan viereen ja siinä se tökötti koko kuvauksen ajan. Tuotantoryhmän ja kuvattavien välille vallitsi luottamus, sillä he kaikki olivat samassa asemassa: miehinä saunomassa.

Kuvausten aikana päähenkilöitä ei juuri ohjattu. Kamera käynnistyi aina kun keskustelu siirtyi johonkin syvällisempään ja mielenkiintoiseen aiheeseen. Kuvattavista tiedettiin etukäteen jotain heidän taustoistaan ja tarinoistaan, silti puolet tarinoista tuli kuvausryhmälle täytenä yllätyksenä.

Elokuvan pääroolissa ovat tavalliset suomalaiset miehet. Tekijöiden kädenjälki erottuu elokuvan pinnan alla piilevässä sanomassa. Ystävyydessä, rakkaudessa ja oman miehisyyden etsimisessä. Eipä ihme, että elokuva on yksi vuoden katsotuimmista dokumenteista. http://www.ses.fi/fi/katsojaluvut10.asp

Aika on liukasta

Aika on liukasta. Se valuu päivien seulasta läpi kuin sammakonkutu sormien lomasta. Muistathan sen hyytelömäisen aineen, joka ilmestyi keväisin ojiin ja jota yritimme kerätä kämmenellä lasipurkkiin? Muka akvaarioksi. Se oli mielikuvitusta se. Sitä mielikuvitusta, josta voi pitää kiinni läpi elämän ja jota jokainen kirjoittaja tarvitsee. Ainakin fiktion kirjoittaja.
Pari viikkoa on tosiaan hukkunut riekkuessa arjen perässä ja sulatellessa Sodankylän työpajan antia, aivoriihen puintia parhaimmillaan. (Kyllä ryhmäsparraus käsikirjoittamisessa on rautaa, oikea Lapin tuplalisä yksilöohjauksen rinnalla!) Ja olihan se hienoa istua Lapinsuun täydessä katsomossa, nähdä itse Vesa-Matti Loirin haastattelu livenä ja itkeä Niskasen Pojat elokuvan herkissä hetkissä mukana.
Eikä vain pari viikkoa, vaan reilut neljä vuotta on siitä, kun lähetin ensimmäisen tarinan poikasen Lapin Lisään, joka sekin otti silloin ensi askeleitaan. Olen oppinut tuona aikana "kävelemään puuta vasten" - ottamaan vastaan kritiikkiä ja toteuttamaan "kill your darling" - menetelmää draaman alttarilla. Tuottamaan uusia käsikirjoitusversioita. Unelmoimaan, että ne joskus "löydettäisiin". Ja tietysti myös rahakätkö toteuttamista varten.
Hieno oivallus tuo Auf wiedersehen Finnland elokuvan täsmämarkkinointi!

Ideasta teatteriin –dokumentin tie

Ohjaaja Virpi Suutarin dokumentti Auf wiedersehen Finnland kertoo neljän suomalaisen naisen, Elman, Roosan, Tertun ja Kaisun tarinan. Naiset pakenivat Lapin sodan mainingeissa Ruotsin kautta Saksaan. http://www.forrealproductions.fi/movie/42 . Alunperin ohjaajan tarkoitus oli tehdä dokumentti keskittyen enemmän itse Lapin sotaan. Lapin lisän ja Filmikaaren puhujavieraana Sodankylän filmifestivaaleilla käynyt elokuvan tuottaja Cilla Werning kertoi kuulijoille dokumentin tuotantovaiheista, keskittyen elokuvan levitykseen ja markkinointiin.

Vielä elokuvan tuotantovaiheessa dokumenttia ei ajateltu tarjottavan mukaan teatterilevitykseen. Valmiista tuotoksesta tuli kuitenkin sellainen, että elokuvan yksi rahoittajista, Yleisradiokin oli sitä mieltä, että teattereihin vain. Tekijöillä oli vain muutama pieni ongelma. Ensinnäkin, dokumenttien katsojaluvut ovat olleet viime vuosina varsin ankeita, pääsääntöisesti alle 10 000 katsojaa. http://www.ses.fi/fi/katsojaluvut10.asp .

Auf widersehen Finnlandin valmistuttua vuoden 2009 lopulla tilanne oli jo niin ankea, etteivät kaupalliset levittäjät olleet kiinnostuneita enää edes keskustelemaan dokumenttien levityksestä. Niinpä Auf wiedersehen Finnlandin levittäjäksi valittin kaupallisen levittäjän sijaan elokuvatekijöiden levitysjärjestö, Suomen elokuvakontakti. http://www.elokuvakontakti.fi/site/

Markkinointistrategiassa tuotantoyhtiö keskittyi elokuvan kahteen suureen vahvuuteen, alueelliseen kiinnostavuuteen sekä kohdeyleisöön. Eli siis pohjoissuomalaisiin mummoihin.Tuotantoyhtiö lähestyi suoramyyntimarkkinoinnilla eläkeläisjärjestöjä, senioriyhdistyksi, sotaveteraaneja, rintamanaisia ja lottia ynnä muita järjestöjä, joita kyseinen elokuva saattaisi kiinnostaa. Ensi-iltojen kynnyksellä elokuva saapui vain muutamalle paikkakunnalle kerrallaan. Elokuvan kanssa yhtäaikaa kaupungeissa vieraili ohjaaja Virpi Suutari, hankkien elokuvalle julkisuutta. Media teki elokuvasta tiheään juttuja, sillä sen aihe kiinnostava ja ohjaaja Virpi Suutari kiinnostava.

Kaiken kaikkiaan Auf wiedersehenin on nähnyt teatterissa yli 4000 katsojaa. Tuottaja Cilla Werning on tyytväinen lukuihin, ne ovat dokumentin katsojaluvuiksi ”ihan ok.” Yllätysmenestys saavutettiin Rovaniemellä, jossa Arktikum järjesti elokuvalle yhdeksän näytöstä. Näytökset keräsivät yhteensä 1356 katsojaa. Teattereiden suopeuteen näyttää elokuvaa saattoi osaltaan vaikuttaa myös se, että tuotantoyhtiö ei vaatinut itselleen teattereilta minimikorvausta, vain prosenttitulot. Ja mikä tärkeintä, elokuva tavoitti levityksessä kohderyhmänsä, mummot.

Mustan tien kehittely

Kun ryhdyin valmistelemaan käsikirjoitusta, alkuperäinen tarkoitukseni oli tehdä siitä tunnin mittainen ja esityspaikkana olisi Yleisradion Kotikatsomo. Vaikka minulla oli kokemusta lyhytelokuvien käsikirjoittamisesta ja ohjaamisesta ja aikaisemmat elokuvani olivat voittaneet palkintoja, tiesin että käsikirjoitukseni saattaminen tuotantoon tällä koulutus, - ja kokemuspohjalla olisi varsin haasteellista.

Onnekseni Lapissa oli juuri aloittanut Lapin Lisä -elokuvakäsikirjoitusten kehittelyhanke, jonka kautta minun oli mahdollista saada ammattimaista palautetta käsikirjoituksestani. Lapin Lisän kautta tutustuin Anja Kolehmaiseen, joka toimi fiktiokäsikirjoitusten dramaturgina ja palautteenantajana. Tapasimme Anjan kanssa ensimmäisen kerran Sodankylän elokuvajuhlilla vuoden 2008 kesäkuussa, ja esittelin hänelle idean jonka pohjalta halusin elokuvaani kirjoittaa. Palaute oli kannustavaa joten ryhdyin kirjoittamaan käsikirjoitusta seuraavaa tapaamistamme varten.

Tapasimme Anjan kanssa seuraavan kerran vuoden 2008 marraskuussa Rovaniemellä järjestetyillä Arktista Vimmaa media, - ja elokuvafestivaaleilla, jolloin minulla oli valmiina ensimmäinen versio. Anja kannusti minua, koska aiheeni oli ajankohtainen ja halusin kirjoittaa psykologisesti tarkkanäköistä elokuvaa, jota Suomessa aika harvoin nykypäivänä näkee. Samoilla festivaaleilla edellinen lyhytelokuvani Punainen Hetki (http://www.jussihiltunen.net/Punainen%20hetki.htm) voitti pääpalkinnon, jonka toivoin osaltaan auttavan tilanteessa, kun joskus kertoisin rahoittajille tai tuottajille kuka olen ja mitä olen aikaisemmin tehnyt.


Palauteistunnon jälkeen kehittely jatkuisi siten että tapaisimme säännöllisesti muutaman kerran vuodessa ja ensi vuoden alussa järjestettäisiin tarinaputki, mihin kaikki "lapinlisäläiset" lähettäisivät käsikirjoituksensa ja ammattilaisista koostuva raati valitsisi kehityskelpoisimmat elokuvaehdotukset työpajaan joka myöhemmin huipentuisi tarinamarkkinoille, missä jokainen jatkoon valittu käsikirjoittaja pääsisi pitsaamaan eli esittelemään ideansa elokuva-alan keskeisimmille rahoittajille.

TÄSTÄ SE ALKAA

Tästä se alkaa. Ei tarvitse muuta kuin saada itsensä koneen ääreen ja antaa tulla! Ilman etukäteisajatusta, tuosta vaan tajunnan virran pisaroita poimimaan! Sen kummempaa zoomaamatta, rajaamatta, kritisoimatta tai stilisoimatta. Täytyyhän jotakin tekemistä jättää myös lukijalle tai -joille. Nimittäin se mahdollinen tai mahdoton helmien/raakunkuorien poimiminen poukkoilevien sanojen seasta.
Elämä tässä maailmassa on kerrassaan ihmeellinen – aina oppii uutta!
Sanatyöläisen intohimolla maistelin jo aamusta sanoja. MAKARAPA? Mitä se tarkoittaa – haukansilmäni sanoo, että siinä on kaksi kirjoitusvirhettä, sen pitää olla tietysti MAKKARAPATA – vai? No, eipä tietenkään, sehän on eteläafrikkalainen kypärä, keksitty jalkapallofanien pään suojaksi. Aika hauskannäköinen härveli!
Keksisipä joku käsikirjoituskypärän, jonka voisi painaa päähänsä deadlinen lähestyessä ja joka saisi aikaan inspiskuhinaa aivonystyröissä silloinkin, kun pää on tyystin tyhjä.

Kaikesta huolimatta tai juuri sen takia: Maata näkyvissä! Ainakin kynsien alla - kesä kun tulla tupsahti tekstiviestiä lähettämättä ja paniikki iski saman tien kylvö- ym. pihapuuhissa. Vaan se on ihanaa, kun ei tarvitse siemeniä viskoa yksin, on nääs sellainen kylvökomppania apuna, etten ole nähnyt aiemmin. Kova on talkoohenki tämän suven sääskillä! Joten saattaapi olla, että jälki on jonkin sortin vuoroviljelystä: rivit ja lajit sekaisin. Vähän niinkuin aloittaessa uutta elokuvakäsikirjoitusta.
Mutta kova on talkoohenki Lapin Lisän tarinaputkilaisillakin. Käsikirjoituksia pukkaa harva se päivä, jotta kohta on koneen muisti täynnä, puhumattakaan omasta muistista. Ja huomenna se alkaa, työpaja Sodankylässä ja sparraus osaavien dramaturgien opastuksella. Siitä sitten seuraavalla kerralla...

Sinikka

Musta tienpinta kimaltelee -elokuvakäsikirjoituksen synty

Vuoden 2008 keväällä sain vahvan tunteen siitä, että minun pitäisi kirjoittaa elokuvakäsikirjoitus ja yrittää tehdä siitä elokuva. Olin juuri ollut silminnäkijänä tilanteessa, missä parikymppinen mies saapui autolla yökerhon eteen ja ampui ensin kaksi laukausta auton sisältä kiväärillä ja nousi sen jälkeen kadulle ja jatkoi ihmisten ampumista käsiaseella. Lopulta ampuja surmasi itsensä.

Tapahtumahetkellä ja muutama päivä sen jälkeen, tilannetta oli edelleen vaikea käsittää. Todellisuus teki siitä epätodellista. Ihmisen kohdatessa jotain mitä on vaikea heti hyväksyä, menee hetki prosessoidessa, uskoako kokemaansa vai ei. Muistan ajatelleeni, kun pakenin ammuskelua että mitä oikein pakenen, ei tämä voi olla todellista. Eräs ystäväni joka silloin oli tapahtumapaikalla kanssani, jähmettyi paikoilleen eikä kyennyt liikkumaan ennen kuin käskin hänetkin suojautumaan.

Muistan elävästi kuinka menin aamuyöllä äitini kotiin, missä hän nukkui miehensä kanssa. Herätin äitini ja totesin hänelle mitä oli juuri tapahtunut. Sillä hetkellä, herätessään siihen että hänen poikansa ilmoittaa nähneensä kolmen ihmisen kuolleen silmiensä eteen, hän kykeni vain ihmettelemään maailman menoa. Aamulla äitini tuli halaamaan minua ja keskustelimme asiasta. Huomasin hänen nyt olevan hiukan poissa tolaltaan siitä mahdollisuudesta, että hän olisi saattanut menettää viime yönä poikansa ampumavälikohtauksen aikana hänen nukkuessaan.

Matkalla Rovaniemeltä takaisin kotiini Tornioon ajattelin myös niitä ihmisiä jotka olivat menettäneet läheisiään ammuskelussa. Kuolleet olivat joidenkin läheisiä ja mietin, kuinka vaikeaa heidän oli selvitä menetyksestään. Väkivalta oli vaikuttanut vahvasti myös niihin, joihin se ei kohdistunut suoraan. Tilanteen kääntöpuolena oli ihmisten lähentyminen – muistutus siitä, kuinka tärkeitä läheiset ihmiset meille kaikille ovat. Minä ja ystäväni olimme jakaneet yhdessä tilanteen joka tulisi olemaan ainutlaatuista välillämme.

Kotiin päästyäni minulla oli mielikuva siitä millaisen käsikirjoituksen aiheestani haluaisin tehdä. Painuin lähes suoraan koneelleni hahmottelemaan ensimmäistä versiota synopsiksesta ja edessä tulisi olemaan yli kahden vuoden käsikirjoitus ja kehittelyjakso ylä – ja alamäkineen.