Musta tie: kyllä, ei, en tiedä, ehkä...

Tarinamarkkinoiden ja Säätiö vierailun jälkeen olin jälleen kirjoittanut uuden version käsikirjoituksesta, jonka olin lähettänyt Jukka Asikaiselle. Se että Volanen ei aikaisemmin ollut antanut edellistä versiota Kotikatsomon tuottaja Leena Kempille, tuntui nyt järkeen käyvältä, koska hän pääsisi heti tutustumaan tuoreimpaan ja pisimmälle kehiteltyyn versioon. Soitin Leena Kempille ja kerroin kuka olen. Hän ei ensin muistanut minua, mutta kun ryhdyin lyhyesti kertomaan projektistani, Leena muisti puhuneensa hankkeestani Sari Volasen ja Jukka Asikaisen kanssa. Sovimme että lähettäisin olemassa olevan ”paketin” hänelle tutustumista varten.

Viikon päästä soitin Leena Kempille uudelleen. Hän oli lukenut käsikirjoitukseni, mutta kaipasi lisää aikaa lukeakseen tekstin uudelleen, muistiinpanojen kanssa. Lyhyen puhelun aikana, ainoa asia mihin Kemppi halusi kiinnittää huomiota, oli elokuvan pituus. Vaikka tekstisivuja oli päälle 50, Kemppi ei ollut varma pitäisikö elokuvasta tehdä puolituntinen vai yli tunnin mittainen, joten hän kysyi minulta. Vastasin että olen alun perin kirjoittanut elokuvasta 50 – minuutin televisioelokuvaa ja sellaisena sitä nyt tarjoan. Kysymys näytteli suurta osaa kahdesta eri syystä. Ensinnäkin mikäli haluaisin tehdä elokuvasta 50 minuuttisen tai pidemmän, rahoituspäätös kuuluisi YLEssä Leena Kempin ja Suomen Elokuvasäätiössä Jukka Asikaisen tehtäväksi. Toiseksi, jos tarinan pituutta laskisi puoleen tuntiin, päätöksenteko siirtyisi eri tuotantoneuvojille ja tarinanrakennetta täytyisi miettiä uudelleen, jotta voisin kertoa saman tarinan puolet lyhyemmässä ajassa. Lisäksi Yleisradiossa oli menossa ”talousremontti”, joka aiheutti kysymyksiä, niin ohjelmapaikkojen kuin Yleisradion budjetinkin suhteen. Pidemmän muodon läpiajaminen olisi ollut kovemman työn takana, sillä Kotikatsomon ”slotti” oli haasteellinen kokeneemmillekin tekijöille. Toisaalta puolituntisten ohjelmapaikka Uudessa Kinossa oli vaarassa jäädä kokonaan pois, tai ainakin joidenkin huhujen mukaan siitä oli käyty YLEssä keskusteluita.

Helmikuun alussa tulivat jälleen Elokuvasäätiön tukipäätökset. Soitin päätösten julkistamista edeltävänä päivänä Jukka Asikaiselle ja tiedustelin oliko hän myöntänyt minulle käsikirjoitustuen. Jukka kertoi että ei voi myöntää minulle käsikirjoitukseen tukea, ennen kuin Yleisradion kanta elokuvani toteuttamisen suhteen on selvillä. Olin pettynyt, vaikka vaistoni olivat kertoneet minulle jo aikaisemmin että päätös hankkeeni kohdalla jäisi vielä tässä Säätiön kokouksessa pöydälle. Jukka kuitenkin lisäsi keskustelumme loppuun että minun ei olisi syytä olla huolissani, neuvottelut eivät päättyisi vielä tähän.

Soitin jälleen Leena Kempille, ja tiedustelin, joko hän oli ehtinyt syvemmin tutustua käsikirjoitukseeni. Kemppi oli muodostanut käsikirjoituksen pohjalta oman näkemyksen siitä mikä tarinassa on oleellista ja mitä voisi vielä jättää pois. Hän lisäsi vielä että haluaa keskustella käsikirjoituksen pituudesta vielä Sari Volasen kanssa, ennen kuin neuvotteluita jatketaan suuntaan tai toiseen. Puhelun jälkeen jäin miettimään Kempin mielipiteitä tarinan sisällöstä. Uudet näkemykset olivat säikäyttäneet minut aluksi, vaikka olinkin keskustelun aikana myötäillyt Kempin ajatuksia. Tilanne oli hieman ristiriitainen, koska en millään voinut nähdä, miten elokuvan pituutta olisi voinut lyhentää puolella, ilman että tarinasta katoaisi jotain oleellista.

Päätin kääntyä vielä puolueettoman henkilön puoleen ja soitin Anja Kolehmaiselle, joka oli toiminut dramaturgina käsikirjoituksen kehittelyssä. Puhelumme kesti pitkään, kun keskustelimme käsikirjoituksen sisällöstä. Olimme yhdessä sitä mieltä, että tarinassa ei ole niin paljon ”löysää” että puolet pituudesta voitaisiin karsia pois. Tarinan kehittämiseen kuitenkin löytyi jälleen uusia ideoita joten ryhdyin työstämään jälleen uutta versiota, jonka pituus säilyisi alkuperäisenä.