Aika on liukasta. Se valuu päivien seulasta läpi kuin sammakonkutu sormien lomasta. Muistathan sen hyytelömäisen aineen, joka ilmestyi keväisin ojiin ja jota yritimme kerätä kämmenellä lasipurkkiin? Muka akvaarioksi. Se oli mielikuvitusta se. Sitä mielikuvitusta, josta voi pitää kiinni läpi elämän ja jota jokainen kirjoittaja tarvitsee. Ainakin fiktion kirjoittaja.
Pari viikkoa on tosiaan hukkunut riekkuessa arjen perässä ja sulatellessa Sodankylän työpajan antia, aivoriihen puintia parhaimmillaan. (Kyllä ryhmäsparraus käsikirjoittamisessa on rautaa, oikea Lapin tuplalisä yksilöohjauksen rinnalla!) Ja olihan se hienoa istua Lapinsuun täydessä katsomossa, nähdä itse Vesa-Matti Loirin haastattelu livenä ja itkeä Niskasen Pojat elokuvan herkissä hetkissä mukana.
Eikä vain pari viikkoa, vaan reilut neljä vuotta on siitä, kun lähetin ensimmäisen tarinan poikasen Lapin Lisään, joka sekin otti silloin ensi askeleitaan. Olen oppinut tuona aikana "kävelemään puuta vasten" - ottamaan vastaan kritiikkiä ja toteuttamaan "kill your darling" - menetelmää draaman alttarilla. Tuottamaan uusia käsikirjoitusversioita. Unelmoimaan, että ne joskus "löydettäisiin". Ja tietysti myös rahakätkö toteuttamista varten.
Hieno oivallus tuo Auf wiedersehen Finnland elokuvan täsmämarkkinointi!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti