SADUTUKSEN TAIKARINKI

Minulla oli lapsuuden leikkikaverina todellinen ”satusetä”. Tarinaa syntyi joka välissä, saduttipa häntä tai ei. Ehkäpä pojan satuiluun oli syynä kodin kurikulttuuri. Satuilu helpotti hänen muuten niin ankaraa arkeaan. ”Syö, niin saat selkääs!” oli koulusta palanneelle lapselle lähes jokapäiväinen lausahdus, jonka hän sai kuulla äidiltään ja joka syöpyi usein toistuvana ja pelottavana myös minun muistiini. Sadutuksessa ei ole kuitenkaan kysymys satuilusta, vaikka mielestäni niillä on tietty yhteys. Satuilu on käsitykseni mukaan sekin tarinan kertomista. Satuillessaan kertoja itse uskoo tarinansa todeksi, vaikkei se sitä olekaan. Sadutuksessa kerrotaan myös tarina, mutta se voi olla sadutettavan valinnan mukaan joko satu tai tositarina. (Käytännössä kenties näidenkin rajat hämärtyvät!)

Sadutuskoulutuksesta

Lapin Lisä on toimintansa aikana tarjonnut monipuolista elokuva-alan koulutusta. Viimeksi syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna oli vuorossa sadutuskoulutus. Sen aikana perehdyttiin sadutusmenetelmään käsikirjoituksen aineiston tai muun taiteellisen materiaalin keruussa. Painopisteenä oli sadutustarinoiden työstö audiovisuaalisiksi teoksiksi tanssitaiteen tohtori Kirsi Heimosen ohjauksessa. Heimonen on toiminut sadutuskouluttajana sekä Suomessa että ulkomailla. (Tasokkaalle kurssille olisi mahtunut lähes kolminkertainen määrä osallistujia!)
Koulutuksen antiin kuului sekä sadutettavana että saduttajana toimiminen. Parityöskentelyn avulla menetelmä konkretisoitui jokaiselle ja oppiminen tapahtui tosi hauskalla tavalla. Molemmat roolit tarjosivat ja myös vaativat aktiivista toimintaa koko sadutuksen ajan. Itse sadutustilanne, vuorovaikutus kertojan ja kuuntelijan/kirjaajan välillä, antoi tärkeän omakohtaisen kokemuksen sadutuksen osallistavasta toimintakulttuurista, toisen uudenlaisesta kohtaamisesta.
Jihuu! Koin kurssilla myös ahaa-elämyksen. Jo vuonna 1990 olen tietämättäni käyttänyt menetelmää koulutulokkaille sanataiteen perusopetuksessa. (Jo sitte ossaaki ihmiselle tulla vähästä hyä mieli!)
Kurssiin palatakseni, sen aikana tähdennettiin, että alun perin lasten tarinoiden tallennukseen käytetty menetelmä sopii kaikenikäisille. Sadutuksen avulla kerätyt tarinat voi julkaista, mutta tietenkin vain kertojan luvalla. Kirsi Heimosen ohjaamassa lyhytelokuvassa En muista. Muistan, johon tutustuttiin koulutuksen aikana, lasten tarinat ovat ydin. Ne avautuvat katsojalle mielenkiintoisella tavalla esiintyjien ja musiikin kautta. Elokuvan käsikirjoitus ja koreografia ovat myös Heimosen.

Satua vai totta?

Entä omat tarinani, joita olen vuosien aikana on työstänyt? Miten ne ovat syntyneet? Mikä niissä on satua, mikä totta?
Jos käsikirjoitukseni lähtökohtana on jokin varhaislapsuuden kokemus, muistanko sen väärin vai oikein? Jos jään asiaa pohtimaan, kirjoittaminen tyssää siihen. Siispä en pohdi, vaan uskon, että niin on tapahtunut. Mitä siitä taas seuraa, on täysin minun vallassani, kunnes tapahtuu se kumma juttu: henkilöt tekevät vallankumouksen ja alkavat elää omaa elämäänsä, rakentaa tarinataloaan minusta piittaamatta. Minun on yritettävä pitää ohjakset tiukalla, että niiden toiminta olisi käsikirjoituksen kannalta oikeansuuntaista. Ja huudettava välistä Lapin Lisän dramaturgia apuun, etteivät mielikuvituksen hurjat orhit laukkaile ojasta allikkoon!
Kun työstää pitkään samaa fiktiota, niin kuin olen tehnyt käsikirjoitusteni kanssa, alkujaan selkeät toden ja sadun rajat hämärtyvät. Tarinaan alkaa uskoa kokonaisuudessaan. Mutta niin onkin tehtävä, mikäli olen oikein ymmärtänyt. On uskottava omaan tarinaansa ja myös itseensä. Vasta sitten voi toivoa, että valo putken päässä roihahtaa täysiin luxeihinsa.
Onko sinulla vastaavia/erilaisia kokemuksia?