Mustan tien tyylilajista

Oli huhtikuun loppu vuonna 2009 ja meneillään oli käsikirjoitustyöpaja, joka järjestettiin Rovaniemellä. Jouko Aaltonen aloitti käsikirjoitustyöpajan ”pitsaus” harjoituksella, jonka ensimmäinen vaihe oli katsoa otteita Robert Altmanin ohjaamasta Player – elokuvasta. Player kertoo Hollywoodissa työskentelevästä tuottajasta, joka luonnollisesti kohtaa elokuvassa tilanteita joissa hänelle tullaan myymään elokuvaideoita ja nämä kohtaamiset toimivat osviittana varsinaiseen harjoitukseemme. Meidän tuli valmistella 10 – minuutin pitsaus omasta elokuvaehdotuksestamme ja esitellä se sen jälkeen muille. Pitsauksen tarkoitus on esittää elokuvaehdotuksensa tiivistetyssä muodossa, niin että kuulija saa vaikutelman mitä elokuvassa tapahtuu, miltä se näyttää ja kuulostaa, ketä siinä näyttelee, mikä on tyylilaji, pituus, ohjelmapaikka, ketkä ovat taiteellisesti vastuulliset tekijät jne. Tuottajan läsnä ollessa voidaan puhua myös budjetista ja tuotantoaikataulusta. Harjoittelin pitsausta useasti ennen esitystä, koska kaiken oleellisen kertominen tarkalleen kymmenessä minuutissa, muuttuu helposti sekasotkuksi jos ei ole valmistautunut. Lisäksi halusin testata kuinka hyvin kykenisin kertomaan tarinani alusta – loppuun, niin että se oli tiivistetty mutta kuulija saisi kokonaiskuvan elokuvan tapahtumista. En halunnut päästää itseäni niin helpolla että kertoisin muutamalla lauseella elokuvan kiinnostavimmat asiat, vaan oli kerrottava koko tarina, koska siten huomaisin kestääkö se sellaisenaan. Harjoitustilanne sujui kohtuullisen hyvin ja palautteessa nousi esille myös sellaiset asiat joita en ollut miettinyt riittävän pitkälle.

Pitsauksen jälkeen

Tapio Piirainen istui hotellihuoneen perällä, kun astuin sisälle ja menin lähemmäksi istumaan. Tapio piteli käsikirjoitustani sylissään. Kansilehteen hän oli kirjoittanut ”hyvä käsis” ja kysyi sitten minulta, näinkö mitä siinä luki. Vastasin myöntävästi jonka jälkeen hän ryhtyi selaamaan käsikirjoitusta edes takaisin. Hetken pyöriteltyään käsikirjoitusta Tapio kertoi että hänen mielestään se oli tuotantovalmis, ja lupasi esitellä hanketta Yleisradiolla. Heti perään hän kuitenkin muistutti että Yleisradio on hitaasti käyvä organisaatio, joten tuotantoon eteneminen ottaisi oman aikansa.

Tapiolla oli jo ennalta tiedossa että olin ajatellut ohjata käsikirjoituksen itse: ja koska käsikirjoitus oli jo niin pitkällä, Tapio ehdotti että keskustelisimme käsikirjoituksen sijasta valinnoista (ja kysymyksistä jotka nousivat pitsauksen aikana) joita olin ohjaajan näkökulmasta ajatellut. Miten elokuva kuvataan, ketä siinä näyttelisi ja kuinka olin ajatellut ohjata. Aloitimme keskustelun elokuvan tyylilajista, sillä siihen Jouko Aaltonen oli puuttunut aikaisemmin pitsauksen yhteydessä. Oliko kyseessä dokumentaarinen rekonstruktio tapahtumista vai täysin fiktiivinen elokuva?

Halusin sekoittaa molemmat muodot, niin että tyylilaji olisi psykologinen jännityselokuva joka toteutetaan dokumentaarisesti. Valinta piti perustella. Ilmoitin että elokuva on psykologinen jännityselokuva, koska siinä käsitellään ihmisten tunteita ja käytöstä, traagisen tapahtuman jälkeisinä päivinä. Jännitys syntyy päähenkilöiden pahanolon, sekä heidän välisten syyllisyyden ja syytöksien, katsojalle synnyttämästä tietämättömyydestä: kuinka henkilöt tulevat toimimaan ja mitä he tekevät toisilleen tai itselleen. Halusin toteuttaa elokuvan dokumentaariseen tyyliin, niin että kamera olisi väline ilmentämään mitä päähenkilöt näkevät eikä esimerkiksi niin että kaikki tapahtumat näytettäisiin selkeästi: halusin että olemme tapahtumien keskellä mieluummin kuin sivustakatsojana. Tätä perustelin yleisillä esimerkeillä kuinka väkivaltaa yleensä elokuvissa esitetään: se on viihteellistä, epärealistista, itsetarkoituksellista ja monesti ylikorostettua. Se antaa väärän kuvan aidosta maailmasta, sillä oikea tilanne on hämmentävä, pelottava ja joskus jopa traumaattinen. Tiedämme olevamme turvassa, kun koemme väkivaltaa kotisohvalla katsoessamme elokuvia. Tarkoitukseni oli esittää (ja mahdollisesti synnyttää katsojassa ”oikea” tunne) se kuten sen olin itse kokenut. Aidosti.

Nyt olin asettanut itselleni tavoitteet millainen elokuvasta tulisi. Myöhemmin olisi löydettävä keinot, kuinka käsikirjoitus herätettäisiin eloon, niin että katsoja kokisi sen samalla tavalla.