Muistan aikaisemmin miettineeni, minkä takia kukaan elokuvantekijä ei aikaisemmin ole tarttunut aiheeseen, jota omassa jutussani käsittelen. Ensimmäiset suurta huomiota herättäneet ammuskelu-massamurhat tapahtuivat kotimaassamme jo kymmenen vuotta sitten, joten ajatella että kukaan ei päättänyt tehdä suuresta yhteiskunnallisesta ilmiöstä elokuvaa.
Sain vastauksen Lapin Lisän järjestämässä työpajassa syyskuun lopussa Haaparannalla, kun Making Movies yhtiön tuottaja Kaarle Aho kertoi että tätä aihetta on aikaisemmin mietitty, mutta päädytty siihen että siitä olisi mahdotonta tehdä elokuvaa. Ongelmana oli se, että katsojan kannalta tyydyttävää vastausta siihen, miksi tällaista tapahtuu, ei ole olemassakaan. Suurin kysymys lienee, minkä takia joku päättää tarttua aseeseen ja surmata sattumanvaraisesti tai suunnitelmallisesti ihmisiä ympäriltään. Sellaisen ihmisen päähän on mahdotonta päästä, ymmärrys ei yksinkertaisesti riitä.
Omassa käsikirjoituksessani olin valinnut näkökulmani niin että en käsitellyt asioita ampujan näkökulmasta, vaan päähenkilöni olivat ihmisiä jotka sattumalta joutuivat läheltä seuraamaan ampumavälikohtausta ja kärsivät sen jälkeen tunnontuskia ja syyllisyyttä siitä, miten olivat tilanteessa toimineet. Production Housen Liisa Akimof luonnehti aihevalintaani kaksiteräiseksi miekaksi: toisaalta aihe oli hyvä, mutta toisaalta taas se voi johtaa katsojan frustraation valtaan kun kaikkia vastauksia ei ole tarjota. Siksi olisi ensiarvoisen tärkeää, että käsikirjoituksen hahmot ovat niin kiinnostavia, että katsoja voi unohtaa kysymyksen: miksi nämä ihmiset ammuttiin ja kuka sen teki?
Useammin kuin kerran olin ollut tilanteessa jossa päätin että käsikirjoitukseni on viimein valmis. Monet jotka käsikirjoitustani olivat lukeneet, olivat samaa mieltä. Jälleen löytyi kuitenkin uusi ongelma, jonka korjaaminen vaatisi jälleen täydellistä remonttia käsikirjoituksen rakenteen suhteen. Mietin kuinka tämä voi olla mahdollista? Kuinka voi olla mahdollista että käsikirjoituksesta kirjoitetaan niin monta versioita, mutta siitä huolimatta tuntuu että aina löytyy jotakin uutta ja toimivampaa. Epätavallista se ei kuitenkaan ole. On yleisessä tiedossa että käsikirjoituksia kehitellään vuosi tolkulla. JP Siili kirjoitti Black Out elokuvaansa 23 versiota, Pekko Pesonen puolestaan työskenteli Napapiirin Sankarit käsikirjoituksen kanssa neljä - viisi vuotta. Kuten Liisa Akimof sanoi: täydellistä käsikirjoitusta ei koskaan ole tehty. Olen tästä samaa mieltä. Joistakin sellainen toteamus voi tuntua ahdistavalta ja turhauttavalta. Mielestäni se on juuri käsikirjoittamisen taika, joka lumoaa ja inspiroi minut työskentelemään tai aloittamaan alusta kerta toisensa jälkeen. On kuitenkin pidettävä mielessä, että joskus on tehtävä päätös: käsikirjoitukseni on nyt valmis, muuten voi joutua ikuisesti ajelehtimaan omien ajatuksien ja parempien oivallusten keskelle.
perjantai 26. marraskuuta 2010
maanantai 15. marraskuuta 2010
Tarinamarkkinat - Lapin Lisän 2010 huipennus Rovaniemellä
”Elämme jännittävää aikaa. Muutaman päivän päästä kahdeksan valittua pohjoisten tarinain käsikirjoittajaa saa esitellä oman aikaansaannoksensa valtakunnallisille rahoittajille ja tuottajille.
Itse vapisen pelkästä ajatuksesta kuin syksyn viimeinen haavanlehti pelätessään kohmeiseen maahan putoamista.”
Tuohon tapaan aloitin blogini 2.11.10 eli kolme päivää ennen Lapin Lisän Tarinamarkkinoita. Edessä oli elämäni ensimmäinen pitchaus yksin, edellisen kerran olin ollut tilanteessa vuotta aiemmin tuottaja/ohjaajan kanssa. Esittelimme silloin pitkän elokuvan Kultaa suolta käsikirjoitusta, tukena myös tekemäni audiovisuaalinen materiaali.
Nyt päätin luottaa pelkkään käsikirjoitukseen, jota ehdin työstää kolmisen viikkoa paketointityöpajan palautteen jälkeen henkilökuvia syventäen ja ongelmakohtia selkiyttäen, sekä suulliseen esitykseen, meni sitten syteen tai saveen. Tuntui pelottavan kiehtovalta ottaa tuo riski, koska en voinut olla varma, olisivatko rahoittajat ja tuottajat ehtineet lukea kaikkia heille lähetettyjä käsikirjoituksia. Vielä matkalla tiivistin suunnitelmaani, jotta pitchaus pysyisi vaaditun seitsemän minuutin rajoissa ja valitsijaraadille jäisi tarvittava kolmen minuutin aika kysymyksiin.
Kun tilaisuus alkoi, luulin, että vuorot oli arvottu, mutta näin ei ollut tehty. Rohkeimmat olivat heti valmiita estradille. Yksi esittely nähtiin myös valkokankaalta, koska itse käsikirjoittaja oli ulkomailla. Kun aikataulu alkoi venyä teknisten laitteiden ongelmien vuoksi, ilahduin, etten ollut suunnitellut itselleni mitään teknistä apua. Se ei kuitenkaan poistanut kutkuttavaa jännitystä, joka jo pari viikkoa oli kiemurrellut vatsassani. Aika kiisi nopeasti ja jossakin vaiheessa alkoi jo tuntua, ehdimmekö käydä kaikki läpi suunnitellussa aikataulussa. Pääsin viidentenä ”remmiin”, jolloin jännityskäyräni oli jo hieman laskusuunnassa vapautuneen tunnelman vuoksi. Päätin satsata koko persoonani peliin ilman teennäisyyttä tai koketeeraamista.
Koska intiimi tarinani oli jo pari vuosikymmentä sitten vaatinut päästä ensimmäisen kerran paperille novellin muodossa, vieraantuminen alkusysäyksen antaneesta kokemuksesta oli riittävä, lähes täydellinen. Olin muuttanut viime metreillä kolme vuotta Lapin Lisän dramaturgisessa ohjauksessa kehitellyn käsikirjoitukseni Yksin järven yli nimeksi Iso tyttö. Se tuntui napakalta ja osuvalta sisältöön nähden ja viitoitti tekstin viimeistelyä ennen deadlinea. Olin näin ollen valmis esittelemään luovan mieleni tuotteen asiantuntijoille, rahoittajille ja tuottajille, jotta se joskus voisi yltää kenties tuotantoon asti.
Kun kävelin valitsijaraadin eteen, ajattelin aamulla pienestä kirjasta Viisauden tiellä lukemaani Ralph Waldo Emersonin mietettä: ”Tunnista päämääräsi joka askeleella.” Niinpä avasin suuni ja toteutin suunnitelmani: aloitin pitchauksen parilla säkeistöllä käsikirjoituksen sisältöön viittaavasta laulustani Tillin lillin pikkuista lasta. Esittelyni kesti juuri vaaditut seitsemän minuuttia, joten tunsin onnistuneeni ainakin siinä. Aikaa jäi siis raadin kysymyksille ja kommenteille, joihin yritin vastata parhaani mukaan. (jatkuu)
Itse vapisen pelkästä ajatuksesta kuin syksyn viimeinen haavanlehti pelätessään kohmeiseen maahan putoamista.”
Tuohon tapaan aloitin blogini 2.11.10 eli kolme päivää ennen Lapin Lisän Tarinamarkkinoita. Edessä oli elämäni ensimmäinen pitchaus yksin, edellisen kerran olin ollut tilanteessa vuotta aiemmin tuottaja/ohjaajan kanssa. Esittelimme silloin pitkän elokuvan Kultaa suolta käsikirjoitusta, tukena myös tekemäni audiovisuaalinen materiaali.
Nyt päätin luottaa pelkkään käsikirjoitukseen, jota ehdin työstää kolmisen viikkoa paketointityöpajan palautteen jälkeen henkilökuvia syventäen ja ongelmakohtia selkiyttäen, sekä suulliseen esitykseen, meni sitten syteen tai saveen. Tuntui pelottavan kiehtovalta ottaa tuo riski, koska en voinut olla varma, olisivatko rahoittajat ja tuottajat ehtineet lukea kaikkia heille lähetettyjä käsikirjoituksia. Vielä matkalla tiivistin suunnitelmaani, jotta pitchaus pysyisi vaaditun seitsemän minuutin rajoissa ja valitsijaraadille jäisi tarvittava kolmen minuutin aika kysymyksiin.
Kun tilaisuus alkoi, luulin, että vuorot oli arvottu, mutta näin ei ollut tehty. Rohkeimmat olivat heti valmiita estradille. Yksi esittely nähtiin myös valkokankaalta, koska itse käsikirjoittaja oli ulkomailla. Kun aikataulu alkoi venyä teknisten laitteiden ongelmien vuoksi, ilahduin, etten ollut suunnitellut itselleni mitään teknistä apua. Se ei kuitenkaan poistanut kutkuttavaa jännitystä, joka jo pari viikkoa oli kiemurrellut vatsassani. Aika kiisi nopeasti ja jossakin vaiheessa alkoi jo tuntua, ehdimmekö käydä kaikki läpi suunnitellussa aikataulussa. Pääsin viidentenä ”remmiin”, jolloin jännityskäyräni oli jo hieman laskusuunnassa vapautuneen tunnelman vuoksi. Päätin satsata koko persoonani peliin ilman teennäisyyttä tai koketeeraamista.
Koska intiimi tarinani oli jo pari vuosikymmentä sitten vaatinut päästä ensimmäisen kerran paperille novellin muodossa, vieraantuminen alkusysäyksen antaneesta kokemuksesta oli riittävä, lähes täydellinen. Olin muuttanut viime metreillä kolme vuotta Lapin Lisän dramaturgisessa ohjauksessa kehitellyn käsikirjoitukseni Yksin järven yli nimeksi Iso tyttö. Se tuntui napakalta ja osuvalta sisältöön nähden ja viitoitti tekstin viimeistelyä ennen deadlinea. Olin näin ollen valmis esittelemään luovan mieleni tuotteen asiantuntijoille, rahoittajille ja tuottajille, jotta se joskus voisi yltää kenties tuotantoon asti.
Kun kävelin valitsijaraadin eteen, ajattelin aamulla pienestä kirjasta Viisauden tiellä lukemaani Ralph Waldo Emersonin mietettä: ”Tunnista päämääräsi joka askeleella.” Niinpä avasin suuni ja toteutin suunnitelmani: aloitin pitchauksen parilla säkeistöllä käsikirjoituksen sisältöön viittaavasta laulustani Tillin lillin pikkuista lasta. Esittelyni kesti juuri vaaditut seitsemän minuuttia, joten tunsin onnistuneeni ainakin siinä. Aikaa jäi siis raadin kysymyksille ja kommenteille, joihin yritin vastata parhaani mukaan. (jatkuu)
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
Mustan tien kohtalo?
Elokuu 2010. Kesälomat olivat päättyneet ja oli aika palata töihin. Syksy alkoi hyvillä uutisilla.
”Opetus- ja kulttuuriministeriö on myöntänyt Suomen elokuvasäätiölle valtionavustuksena 1 500 000 euroa käytettäväksi audiovisuaalisella alalla toimivien nuorten ammattilaisten työllistämiseen. Määrärahan tarkoituksena on työllistää alle 30-vuotiaita, alalle vasta valmistuneita tai opintojen loppuvaiheessa olevia tekijöitä elokuva- ja audiovisuaalisiin tuotantoihin ja niiden kehittämiseen.”
Toinen uutinen oli Suomen Elokuvasäätiön uuden tuotantoneuvojan aloittaminen toimessaan.
”Joona Louhivuori on aloittanut 9. elokuuta Suomen elokuvasäätiön neljäntenä tuotantoneuvojana. Louhivuori vastaa lyhytelokuvia koskevista päätöksistä. Louhivuori päättää myös opetusministeriön vuosille 2010–2011 myöntämän nuorten elokuvantekijöiden ja alalla toimivien nuorten ammattilaisten tukemiseen tarkoitetun erillismäärärahan käytöstä.”
Kalle Aho soitteli jälleen väliaikatietoja ja ilmoitti ensimmäiseksi että on keskustellut molempien, Yleisradion Sari Volasen ja Suomen elokuvasäätiön Joona Louhivuoren kanssa. Louhivuori, joka oli juuri aloittanut työnsä, ei tietysti edes tuntenut projektia, joten hän lupasi siihen ensin tutustua. Volanen puolestaan mainitsi että Uuden Kinon kohtalo on edelleen epäselvä, mutta he olivat ajatelleet yhdessä Leena Kempin kanssa valmistella ”paketin”, joka koostuisi useammasta (4 – 5) lyhytelokuvasta ja jotka voisi esittää eri kokoonpanoissa, joten ne eivät olisi riippuvaisia ainoastaan Uuden Kinon ohjelmapaikasta. Heillä ei edelleenkään ollut lupaa tehdä ostopäätöksiä, joten tämän paketin he aikoivat valmistella ylemmille päättäjille, jotka tekisivät lopulliset päätökset. Paketissa olisi mukana lyhytelokuvia, joista tuotantoneuvojat eniten pitäisivät ja Musta tie oli Volasen sanojen mukaan ollut yksi niistä. Volanen oli kuitenkin palattuaan sairaslomalta, siirtynyt suoraan kesälomalle joten asian käsittelyssä olisi jälleen kolmen viikon tauko, jonka jälkeen palaisimme asiaan.
Kalle Aho palasi asiaan jälleen muutaman viikon jälkeen ja kertoi että Yleisradiossa ei vieläkään osata sanoa mitään. Kalle aikoi keskustella Sari Volasen kanssa vielä ensi viikolla, mutta nyt hän oli saanut Suomen Elokuvasäätiön Joona Louhivuorelta mielipiteen käsikirjoituksesta. Palaute alkoi näin.
”Luin siis Musta tienpinta kimaltelee käsikirjoituksen. Se on erittäin kiinnostava tapaus, ja mielestäni tästä voisi ehkä saada vahvankin jutun. Samalla siinä on myös asioita jotka tunnistan varsin ongelmallisiksi. Fiilis kokonaisuudesta on tosi ristiriitainen - vaikka olen alusta asti täysin tarinan vietävänä ja näen tekstin välittävän useitakin kiinnostavia teemoja (syyllisyys/syyttömyys, sattuma, jokaisen elämän merkitys, pelkuruus/sankaruus) lopputuloksena olo on hämmentynyt ja synkkä. Sama olo jäi muuten Gus van Santin Elephantista: en saa vastausta tai edes apua kysymykseen, mitä minun pitäisi ajatella näistä tämänkaltaisista tapauksista, joista on tulossa valitettavan yleisiä sekä Suomessa että muualla maailmassa. Ahdistaa. Tästä pitäisi mun mielestä jatkaa sillä lailla, että Jussi hakisi vielä toista, katsojan kannalta rakentavampaa tulokulmaa asiaan. Mikäli sellainen löytyy niin olen kiinnostunut kuulemaan siitä.”
Lisäksi Louhivuori oli ilmoittanut että mikäli Yleisradion tilanne ei pian selkene, on keksittävä vaihtoehtoinen ratkaisu rahoittaa elokuvia. Yksi mahdollisuus olisi ryhtyä rahoittamaan elokuvia ilman Yleisradion ennakko-ostoa. Käytännössä Suomen Elokuvasäätiö ja AVEK tuottaisivat elokuvia kahdestaan ilman Yleisradiota. Se kuitenkin tarkoittaisi että elokuvan levityskanavat olisivat suppeammat sillä televisiolevitys saattaisi jäädä pois ja elokuvia levitettäisiin suoraan festivaaleille. Oli Yleisradion kohtalo mikä tahansa, lyhytelokuvan levittäminen eli murroksen aikaa. YLE: n tilanne oli pakottanut keksimään uudenlaisia tapoja levittää lyhytelokuvaa ja tulevaisuudessa esimerkiksi internet saattaisi olla yhä vahvemmassa asemassa myös ammattimaisesti toteutetun elokuvan esittämisessä ja levittämisessä?
”Opetus- ja kulttuuriministeriö on myöntänyt Suomen elokuvasäätiölle valtionavustuksena 1 500 000 euroa käytettäväksi audiovisuaalisella alalla toimivien nuorten ammattilaisten työllistämiseen. Määrärahan tarkoituksena on työllistää alle 30-vuotiaita, alalle vasta valmistuneita tai opintojen loppuvaiheessa olevia tekijöitä elokuva- ja audiovisuaalisiin tuotantoihin ja niiden kehittämiseen.”
Toinen uutinen oli Suomen Elokuvasäätiön uuden tuotantoneuvojan aloittaminen toimessaan.
”Joona Louhivuori on aloittanut 9. elokuuta Suomen elokuvasäätiön neljäntenä tuotantoneuvojana. Louhivuori vastaa lyhytelokuvia koskevista päätöksistä. Louhivuori päättää myös opetusministeriön vuosille 2010–2011 myöntämän nuorten elokuvantekijöiden ja alalla toimivien nuorten ammattilaisten tukemiseen tarkoitetun erillismäärärahan käytöstä.”
Kalle Aho soitteli jälleen väliaikatietoja ja ilmoitti ensimmäiseksi että on keskustellut molempien, Yleisradion Sari Volasen ja Suomen elokuvasäätiön Joona Louhivuoren kanssa. Louhivuori, joka oli juuri aloittanut työnsä, ei tietysti edes tuntenut projektia, joten hän lupasi siihen ensin tutustua. Volanen puolestaan mainitsi että Uuden Kinon kohtalo on edelleen epäselvä, mutta he olivat ajatelleet yhdessä Leena Kempin kanssa valmistella ”paketin”, joka koostuisi useammasta (4 – 5) lyhytelokuvasta ja jotka voisi esittää eri kokoonpanoissa, joten ne eivät olisi riippuvaisia ainoastaan Uuden Kinon ohjelmapaikasta. Heillä ei edelleenkään ollut lupaa tehdä ostopäätöksiä, joten tämän paketin he aikoivat valmistella ylemmille päättäjille, jotka tekisivät lopulliset päätökset. Paketissa olisi mukana lyhytelokuvia, joista tuotantoneuvojat eniten pitäisivät ja Musta tie oli Volasen sanojen mukaan ollut yksi niistä. Volanen oli kuitenkin palattuaan sairaslomalta, siirtynyt suoraan kesälomalle joten asian käsittelyssä olisi jälleen kolmen viikon tauko, jonka jälkeen palaisimme asiaan.
Kalle Aho palasi asiaan jälleen muutaman viikon jälkeen ja kertoi että Yleisradiossa ei vieläkään osata sanoa mitään. Kalle aikoi keskustella Sari Volasen kanssa vielä ensi viikolla, mutta nyt hän oli saanut Suomen Elokuvasäätiön Joona Louhivuorelta mielipiteen käsikirjoituksesta. Palaute alkoi näin.
”Luin siis Musta tienpinta kimaltelee käsikirjoituksen. Se on erittäin kiinnostava tapaus, ja mielestäni tästä voisi ehkä saada vahvankin jutun. Samalla siinä on myös asioita jotka tunnistan varsin ongelmallisiksi. Fiilis kokonaisuudesta on tosi ristiriitainen - vaikka olen alusta asti täysin tarinan vietävänä ja näen tekstin välittävän useitakin kiinnostavia teemoja (syyllisyys/syyttömyys, sattuma, jokaisen elämän merkitys, pelkuruus/sankaruus) lopputuloksena olo on hämmentynyt ja synkkä. Sama olo jäi muuten Gus van Santin Elephantista: en saa vastausta tai edes apua kysymykseen, mitä minun pitäisi ajatella näistä tämänkaltaisista tapauksista, joista on tulossa valitettavan yleisiä sekä Suomessa että muualla maailmassa. Ahdistaa. Tästä pitäisi mun mielestä jatkaa sillä lailla, että Jussi hakisi vielä toista, katsojan kannalta rakentavampaa tulokulmaa asiaan. Mikäli sellainen löytyy niin olen kiinnostunut kuulemaan siitä.”
Lisäksi Louhivuori oli ilmoittanut että mikäli Yleisradion tilanne ei pian selkene, on keksittävä vaihtoehtoinen ratkaisu rahoittaa elokuvia. Yksi mahdollisuus olisi ryhtyä rahoittamaan elokuvia ilman Yleisradion ennakko-ostoa. Käytännössä Suomen Elokuvasäätiö ja AVEK tuottaisivat elokuvia kahdestaan ilman Yleisradiota. Se kuitenkin tarkoittaisi että elokuvan levityskanavat olisivat suppeammat sillä televisiolevitys saattaisi jäädä pois ja elokuvia levitettäisiin suoraan festivaaleille. Oli Yleisradion kohtalo mikä tahansa, lyhytelokuvan levittäminen eli murroksen aikaa. YLE: n tilanne oli pakottanut keksimään uudenlaisia tapoja levittää lyhytelokuvaa ja tulevaisuudessa esimerkiksi internet saattaisi olla yhä vahvemmassa asemassa myös ammattimaisesti toteutetun elokuvan esittämisessä ja levittämisessä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)