Mustan tien tuotantopäätös

Arktista Vimmaa elokuvafestivaalit järjestetään vuosittain marraskuun alussa Rovaniemellä. Nykyään (kahtena) edellisvuonna Lapin Lisä on kerännyt festivaaleille myös kotimaiset elokuvarahoittajat kuulemaan lappilaisten elokuvantekijöiden elokuvaehdotuksia. Myös minä olin ollut viime vuonna rahoittajien edessä pitsaamassa, Musta tienpinta kimaltelee – elokuvaani, mutta tänä vuonna minulla ja Kaarle Aholla oli tuotantoneuvotteluita rahoittajien kanssa.

Olen ollut mukana noilla festivaaleilla viitenä edellisenä vuonna peräkkäin ja jokainen noista vuosista on vaikuttanut käänteentekevästi alkavaan uraani elokuvantekijänä. Kaksi ensimmäistä vuotta olivat pettymyksiä, sillä elokuvani, joiden luonnollisesti toivoin menestyvän, eivät menestyneet alkuunkaan ja jouduin palaamaan kotiin tyhjin käsin. Sitten tilanne muuttui. Kolmantena vuonna (2008) voitin festivaalin kilpasarjan elokuvalla Punainen hetki ja viime vuonna käsikirjoitukseni voitti Lapin Lisän kehittelyrahan, mutta tämä vuosi: oli uraani ajatellen kaikista merkittävin.

Perjantai 4.11.2010 alkoi festivaalien yhteydessä järjestettävillä koulutuspäivillä. Kaarlella oli aamulla muuta menoa, joten osallistuin koulutuspäiville. Rahoittajia tapaisimme iltapäivällä. Olin aamulla, tietämättä sitä kuitenkaan itse, mennyt istumaan Joona Louhivuoren (Suomen Elokuvasäätiön uusi tuotantoneuvoja) viereen. Emme puhuneet toisille ensin sanaakaan, koska emme tunteneet toisiamme. Vasta välitauolla ollessani käytävällä juttelemassa kaverini kanssa, Lapin Elokuvakomission Nunnu Karppinen tuli esittelemään Joonan minulle. Jäimme käytävälle juttelemaan käsikirjoituksestani, josta Kalle oli edellisellä viikolla lähettänyt uuden version Joonalle luettavaksi. Joona kertoi olevansa vaikuttunut käsikirjoituksesta ja sanoi sen menneen juuri siihen suuntaan kuin hän oli toivonutkin. Hän ilmaisi käsikirjoituksen olevan ”almost there”.

Kaarlea näin seuraavalla kahvitunnilla ja hän kertoi Sari Volasen maininneen että hänen (Sarin) kantansa riippuu Joona Louhivuoren mielipiteestä. Kerroin että tapasin Joonan aikaisemmin ja hänen suhtautuminen oli pääosin myönteinen. Ennusmerkit olivat Kaarlen mukaan nyt hyvät. Ainoa mitä emme kumpikaan tienneet, oli AVEK:in Timo Korhosen mielipide käsikirjoituksesta. Kaarlella oli jälleen kiire jonnekin muualle, mutta näimme nopeasti jälleen seuraavalla kahvitauolla. Yksittäiset tapaamiset rahoittajien kanssa olivat kuulemma peruutettu ja tapaisimme heidän kaikki kerralla päivän päätteeksi. Ilmassa alkoi olla pientä jännitystä.

Iltapäivällä menin kahvioon, minne olimme sopineet tapaamisen. Kaarle, Joona Louhivuori ja Timo Korhonen olivat jo paikalla, mutta Sari oli edelleen toisessa palaverissa. Päätimme odottaa kunnes kaikki olisivat koolla. Hetken odottelun jälkeen ajauduimme kuitenkin keskustelemaan käsikirjoituksesta Joonan kanssa, joka jälleen ryhtyi esittelemään, nyt myös Kallen ja Timon kuullen, käsikirjoituksen vahvuuksia. Ironista kyllä, ennen kuin Sari edes ehti paikalle, Joona oli myynyt käsikirjoituksen Timo Korhoselle ja vakuuttanut minutkin siitä että tämä elokuva täytyy tehdä.

Sari ehti vihdoin palaveriin ja tiedusteli mitä olimme ehtineet keskustella. Joona tiedotti että tämä hanke voisi olla se ”synkkä aihe” missä Säätiö on ensi vuonna mukana. Kaarle tuntui käyttävän palaverin myönteisen sävyn hyväkseen ja tiedusteli Timo Korhosen kantaa. Hän ei enää juuri miettinyt, nosti vain katseensa ja totesi AVEKin olevan mukana. Sitten oli Sarin vuoro, joka lyhyen puheenvuoronsa lopuksi kuittasi palaverin sanomalla että kunhan YLE voi tehdä päätöksiä, ryhdytään kuvaamaan, eikö tämä ole tällä selvä. Ja olihan se. Yritin pysyä penkissä vaikka mieleni olisi tehnyt hypätä ylös penkistä ja kiittää heitä kaikkia. Mietin vain että nytkö tämä tapahtuu? Tämäkö on se hetki? Sitten Sari Volanen katsoi minua ja totesi. ”Sinulla on pitkä matka takana, nyt pääset vihdoin kuvaamaan.” Lopuksi puhuimme vielä tuotannosta. Kuka kuvaisi ja ketkä olisivat elokuvan näyttelijöitä? Mikä olisi elokuvan värimaailma, budjetti ja mistä työryhmä tulisi.

Väristykset tulivat kun kävelin ulos kahviosta. Jukka Asikainen seisoi Joonan kanssa kahvion edessä ja Jukka katsoi minua kuin olisi tiennyt minun kuulleen juuri hyviä uutisia. Katsoin takaisin, heitin käteni ylös ilmaan ja sanoin että pysytään kuulolla. Jukkaa nauratti, Joona vastasi että pysytään vain. Sitten painuin pihalle. Kävelin jyrkkää ylämäkeä, jalat tuntuivat kevyiltä, ihoa pisteli, päähän virtasi veri. Oli pakko kertoa jollekin. Soitin äidilleni ja kerroin että tänään oli ollut elokuvantekijänä elämäni paras päivä.