tiistai 28. joulukuuta 2010

Valinnoista

Lin Yutangin (1895-1976) miete ”Elämän viisauksiin sisältyy epäoleellisen poistaminen” herättää minussa ajatuksen, että elämä on parhaimmillaan tai pahimmillaan täyttä hulluutta. Kummin sen nyt ottaa. Kun toisella kädellä kirjoittaa ja toisella kokkaa, leipoo, tiskaa, imuroi, luuttuaa, piiskaa mattoja, pesee pyykkiä ja ikkunoita, mankeloi ja silittää, parsii ja paikkaa, jynssää vessan pyttyjä, petaa vuoteita, niistää neniä, pyyhkii pyllyjä jne., mitä muuta tämä on? Mutta mikä tai mitkä näistä ovat epäoleellisia?

Nyt, kun Lapin Lisän deadline taas lähestyy, haluaisin vetäytyä pedonkolooni autiolle saarelle, mukanani käsikirjoitus ja sen henkilöt eli he, jotka tarvitsevat minua kipeästi epäoleellisuuksiensa poistamiseen. Mikä haaste, kun en osaa (= rohkene) karsia saatikka poistaa niitä omastakaan elämästäni!

Ovatkohan elämän valinnat yleensä omiamme? Kun minulta radiohaastattelussa kysyttiin, miksi valitsin juuri käsikirjoittamisen ja kun siihen oli ilman suuremmitta harkinnoitta vastattava, poimin nopeasti yhdeksi syyksi lähes elinikäisen kiinnostuksen elokuviin. Ensimmäisen kosketuksen liikkuvaan kuvaan sain pienessä kyläkoulussa, kun raittiusviikolla esitettiin Mikkihiiri-elokuvia. Pari vuotta myöhemmin pääsin kirkonkylälle koululaisnäytäntöön, jolloin ”Mantun talolla” näytettiin Mika Waltarin käsikirjoittamaa ja Jorma Nortimon ohjaamaa vastavalmistunutta mustavalkoelokuvaa Pikku Ilona ja hänen karitsansa. Sota-aikana aiottu filmaus oli siirtynyt 15 vuodella ja jäi Nortimon viimeiseksi ohjaukseksi. Oli mahtavaa päästää tunteet valloilleen ja itkeä salin pimeydessä. Tosin jo aiemmin olin kapinoinut ja surrut, miksi minua ei päästetty katsomaan Edvin Laineen ohjaamana filmattua Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta samaiseen saliin. Minua lohdutti ja rauhoituin, kun isäkään ei lähtenyt elokuviin, vaikka kaikki muut perheenjäsenet menivät. (Myöhemmin olen ymmärtänyt, miksi sota ei häntä enää elokuvana kiinnostanut.)
Kun sitten aikanaan television sarvet ilmestyivät katoille ja tuo nelijalkainen ihmeotus liimasi niin pienet kuin suuretkin vahtaamaan iltakaudet ilmeellisesti välkkyvää kylkeänsä olohuoneen nurkassa, hyvän elokuvan seuraaminen yön hiljaisuudessa oli rentouttavaa täsmähoitoa arjen stressille.

Mutta valinnoista puheen ollen, ehkä käsikirjoittaminen valitsi minut – näistä katselukokemuksista huolimatta. Kun sain ensimmäisen kosketuksen käsikirjoittamiseen, olin jo ehtinyt suoltaa parinkymmenen vuoden aikana itseni lähes tyhjiin mm. runoja, kronikoita, laulun sanoituksia, novelleja, aforismeja, kuunnelman ja lehtiartikkeleita, osan pöytälaatikkoon, mutta ilokseni monet myös julkaisemiseen asti. Niinpä uusi kirjoittamisen laji tempasi minut mukaansa erilaisuudessaan ja haastavuudessaan. Rivi riviltä, liuska liuskalta, versio versiolta, palaute palautteelta. Ja tässä sitä nyt taas ollaan. Nöyränä uuden käsikirjoitusversion syntymän edessä uuden vuoden alkaessa. Poltot ovat onneksi jo alkaneet.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti