Yksinäisen aivoriihi

Minulla on ollut onni elää aikana, jolloin puitiin vielä riihtä. Riihessä hakattiin viljaa riusoilla eli varstoilla, niin että jyvät irtosivat viljan korsista ja tähkistä. Puinti oli hikistä hommaa. Silloin ei puhuttu riihikuivasta rahasta vaan viljasta, joka oli ja on edelleenkin arvokasta. Ja aijai, miten makealta maistui lämmin rukiista leivottu uudisleipä lapsen suussa, kun voi sen päällä suli.

Eilen puin ladulla omaa, yksinäistä aivoriihtäni parinkymmenen asteen pakkasessa ja yritin koota jyvät paperille kynän lakkoilusta huolimatta. Kun joen mutkan takaa karjahtivat ladulle moottorikelkkailijat, putkahti mieleeni, minkä puun takana piileksivät lukijani? Milloin he karjahtelevat mahdollisia kommenttejaan? Vai onko heitä?

Puinti aivoriihessäni on kiivaimmillaan silloin, kun teen jotain sellaista, mitä olen tehnyt elämässäni jo niin monta kertaa, ettei siihen tarvitse tuhlata enää ajatuksiaan, esim. tiskaan, imuroin, pyöräilen tai hiihdän. Kesäkeleillä varstat alkavat hutkia täysillä kasvimaata kitkiessä ja marjoja tai sieniä kerätessä. Hyvin usein aivoriihen toimintapiikki yllättää suihkussa tai muussa paikassa, missä kuulen veden solinaa. Ideat ovat, harmillista kyllä, monesti luonteeltaan sellaisia, että niitä on vaikea yksin toteuttaa, joten ne tulevat ja mahdottomuudessaan myös menevät. Olisi hienoa löytää yhteistyökumppani, jonka kanssa voisi pohtia ” idisten” kehittelymahdollisuuksia ja kenties myös toteuttaa niitä.

Vajaa kuukausi on kulunut Lapin Lisän palautesessiosta. Elämä on vienyt minua päivästä toiseen kuin äiti lasta, jonka jalka ei tahdo ehtiä maata koskettaa. Oma taidenäyttely, esiintyminen, opiskelu ym. Muutaman trillerin olen ehtinyt tv:stä katsoa. Mutta nyt pitäisi ruveta heruttelemaan itseään käsikirjoituksen pariin. Iso tyttö odottaa ja toteutuakseen tarvitsee minua. Nöyrin mielin lähden taas uudelle löytöretkelle sen kanssa. Arktisista olosuhteista huolimatta (tai niiden takia). Mittarissa paukkaa 34 asteen pakkanen, joka on kuitenkin vain vajaa puolet Antarktiksella sijaitsevan Vostokin tutkimusaseman maailman kireimmästä pakkaslukemasta.

Sukelluksia äärimmäisiin kokemuksiin

Luin jokin aika sitten sukeltajista, joiden intohimona on etsiä äärimmäisiä kokemuksia tutkimalla Bahamasaarten vedenalaisia luonnonvoimien muovaamia luolastoja. Kirjoittaminen on oikeastaan samanlaista, etsimistä ja löytämistä mielen tuntemattomasta merestä, ajatusten aaltojen puhkomilta reiteiltä ja syvänteistä. Kun lähtee sukeltelemaan aiheeseensa, lyöttäytyy henkilöittensä seuraan ja ujuttautuu heidän sisimpiensä syövereihin, yllättyy tuon tuostakin.

- ”Ei sen nyt noin pitänyt ajatella ja sanoa, vaan…Miksi se nyt tuolla tavoin teki jne.” Mutta minkäs teet, henkilöillä on oma elämänsä, johon on puututtava myöhemmin, ehkä hyvinkin rankalla kädellä. Silti kirjoittaminen vapaasti ilman pidikkeitä on riemukasta, kuin etenemistä Liisan ihmemaassa. Liian tiukka kurinalaisuus vie kirjoittamisestakin löytämisen ilon.

Inarin Skabmagovat tarjosivat tammikuussa erilaisia äärimmäisiä kokemuksia. Pakkanen huiteli 30 asteen tienoilla. Majapaikan keittiössä valmistettiin äärimmäisen maukkaita aterioita. Palautekeskustelut olivat äärimmäisen kannustavia. Festivaaleilla sai tutustua äärimmäisen mielenkiintoisiin ihmisiin ja kuulla heidän kokemuksiaan elokuvan teosta. Äärimmäisen vähän jäi kuitenkin aikaa elokuvien katseluun parin päivän aikana. Sentään Katja Gauriloffin Huuto tuuleen oli mahdollisuus katsoa ja osallistua Skabmagovien, Lapin elokuvakomission ja Lapin Lisän järjestämään keskustelutilaisuuteen ohjaajan kanssa - ja sitten onneksi kotitelevisiosta Anja Aholan Suomi tuli Saamenmaahan, molemmat äärimmäisen mahtavia dokumentteja.

Myös paluumatka oli äärimmäinen kokemus. Ilma kuin elokuvissa. Satoi lunta ja alijäähtynyttä vettä. Autoa lappoi koko ajan vastaan, koko muu Suomi oli tulossa juuri silloin Saamenmaahan, oikein rekkalasteittain. Tien reunakeppejä ei erottanut enää ja vastaan tullut ajoneuvo pöläytti aina lunta päälle niin, että näkyväisyys meni poikki äärimmäisen tuskalliseksi aikaa. Mutta urhea "sompailijamme" ja projektipäällikkömme Saila päihitti äärimmäisen luonnonilmiön ja pääsimme lopulta turvallisesti koteihimme. Väsyneinä, mutta ah, niin äärimmäisen onnellisina. Monet kiitokset Sailalle kuin myös kanssajännittäjille, Leenalle ja Grettalle, yhteisestä äärimmäisestä kokemuksesta! Elämä on elokuvaa ihmeellisempi. Onneksi.