Musta tie: käsikirjoittaminen on matka?

Kuten aikaisemmin toin esille, Mustan tien, kirjoittaminen lopulliseen muotoonsa vei reilut kaksi vuotta, mikä voi tuntua pitkältä ajalta kun ajattelee varsinaisen elokuvan katselukokemuksen pituutta suhteutettuna työn määrään. Robert McKee toteaa kirjassaan Story, että käsikirjoittajan on pidettävä mielessään, ryhtyessään työstämään tarinaansa, että rakkaus aiheeseensa on oltava suuri, jotta kiinnostus omaan tekstiin säilyisi kehittelytyön alusta loppuun. Aiheen on oltava niin voimakas ja kirjoittajalle tärkeä, että sille on valmis antamaan useita vuosia elämästään. Minulle se oli yksi tapahtuma elämässäni, josta sain voiman kirjoittaa. Aiheeni on sellainen joka, hyvin valitettavaa kyllä, ruokkii itse itseänsä: tätä kirjoittaessa kotimaassamme on jälleen sattunut ampumavälikohtaus, joka on vaatinut kuolonuhreja. Itse asiassa, kun tilannetta ajattelee tarkemmin, Suomessa on kuollut yli 40 ihmistä aseellisissa yhteenotoissa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tavallaan olen siis työskennellyt vuorovaikutuksessa aiheeni kanssa, sillä järkyttävät tapaukset ovat muistuttaneet minua kuinka tärkeää tästä on tehdä elokuva.

Kun ajattelen tekemääni kehittelytyötä, tunnen itseni etuoikeutetuksi koska minun ei ole tarvinnut tehdä sitä yksin, vaan minulla on ollut mahdollisuus dramaturgiin joka on ollut mukana alusta saakka. Muutaman viikon takaisessa tapaamisessa Sodankylässä, oli sellainen tunnelma että tuotannon ensimmäinen vaihe, käsikirjoittaminen, olisi loppusuoralla. Palauteistunnon loppupuolella Anja otti esille tapansa työskennellä ja vertasi sitä matkaan, joka täytyy kulkea ilman oikoreittejä. Kenties hän kaipasi mielipidettäni ajatuksiensa tueksi, sillä ymmärsin että kaikkialla käsikirjoituksien dramaturginen kehittely ei ole yhtä perinpohjaista työtä kuin mitä me olimme yhdessä tehneet. Matkalla ilman oikoreittejä tarkoitan sellaista kehitystyötä, jossa käsikirjoittaja itse tekee kaikki merkittävät ratkaisut oman tarinansa rakenteesta – ilman kenenkään jyrkkiä mielipiteitä ja näkemyksiä. Siten käsikirjoittaja voi työnsä päätteeksi olla varma että tämä on se tarina jonka halusin kertoa ja pystyn perustelemaan jokaisen kohtauksen dramaturgisen tärkeyden, koska olen oman pitkäjänteisen työni kautta varmistunut että kaikki käsikirjoituksessa on oleellista. Dramaturgin tehtävä tämän kaiken tajunnanvirran ja ajatusvyöryn keskellä on herättää kysymyksen muotoon ne tarinan kannalta tärkeät seikat, joille kovan ajatustyön lomassa kirjoittaja on sokeutunut. Minulle tämä oli erityisen tärkeää, koska jokaisen version jälkeen olin jumissa tekstini kanssa, mutta uudet tuoreet ajatukset herättivät jälleen inspiraationi paremmalle käsikirjoitukselle.

Nykyään käsikirjoittamisen yhteydessä puhutaan paljon ns. kehittelyhelvetistä, joka siis tarkoittaa käytännössä käsikirjoituksen ”ylikehittelyä” niin että tekijä on vaarassa kadottaa sen ytimen mistä on alun perinkin tarinansa halunnut kirjoittaa. Itse en, ainakaan tämän hankkeen kohdalla, nähnyt tätä kovin ongelmallisena – sillä kyse on mielestäni kyvystä suodattaa ympäriltä tulevaa palautetta, niin että tarina säilyttää sydämensä. Totta kai palaute tulee aina ottaa vastaan, sillä monesti muilla on sellaisia ajatuksia joita ei ole itse tullut ajatelleeksi. Monesti ne paransivat minun tekstiäni, mutta toisinaan ne kuuluivat roskakoriin. Tekijällä itsellään täytyy olla langat käsissään, niin että kokonaisuus pysyy kasassa vaikka sitä horjutetaan. Siksi olen samaa mieltä siitä, että tärkeintä on kulkea se matka ilman oikoteitä ja kasvaa sen mukana – mieluummin kuin kiiruhtaa perille keskeneräisenä.