KILTTINÄ KALANA
Kalojen luonteeseen kuuluu toimia usein vastoin omaa etuaan. He ovat auliisti valmiit keventämään lähimmäisensä taakkaa. (Kalat, Julia ja Derek Parker).
Kilttinä kalana minun on aina ollut vaikea sanoa ei, varsinkin, jos olen ymmärtänyt, että myöntymisestäni on iloa pyytäjälle. Myöhemmin tosin on saattanut kuitenkin ilmetä, että ilo ei ollutkaan pyynnön motiivi, vaan hyöty, jopa oman edun tavoittelu.
Kun harvoin kieltäytyy, mieleen jäävät lähtemättömästi tärkeimmät eit. Muistan kymmenien vuosien takaa yhden sellaisen. Oli uskomatonta kuulla kieltäytyvänsä paikassa ja tilanteessa, joista olisi mieluummin paennut. Vaikka tiesin vastaan kampeamisen turhaksi – jouduin virkajärjestelyjen kohteeksi sukupuoleni vuoksi – tuntui hienolta kertoa mielipiteensä julki.
Tällekin tapaukselle löytyy selitys Kalat - teoksesta: Kalojen on monesti vaikeaa tunnustaa elämän realiteetteja.
Mitä tekemistä käsikirjoittamiseni kanssa on sillä, että olen kala, joka on syntynyt täydenkuun aikaan Kuun ollessa Kalojen vastamerkissä eli Neitsyessä? Mielenkiintoista. Itsestä tunnistettavia piirteitä löytyy kirjasta roppakaupalla. Tie omaan itseen on pitkä ja kivinen, mutta tarpeellinen kulkea.
Muutamia ”totuuksia” lisää kalojen luonteesta, jotka tunnistan omakseni ja joilla lienee vaikutusta myös aikaansaannoksiini käsikirjoittamisen saralla:
- käytännöllinen järki-ihminen
- synnynnäisesti omapäinen
- liian kriittinen
- arka ja estoinen – peittona ylitsepursuava puheliaisuus
- murehtiva, mutta melkoinen voimanpesä
- luova ja innokas, mutta kärsii joskus itseluottamuksen puutteesta
- tarvitsee tukea ja kannustusta kehittyäkseen edellytystensä sallimaan täyteen mittaan
Kun kirjoittaa ihmisistä, on hyvä tuntea itsensä, tunnustaa itselleen niin heikkoutensa kuin vahvuutensa. Käyttää itsetuntemustaan luodessaan fiktiivisiä henkilöitä. Joskus heistä löytää pelottavan paljon itseään, mutta mielestäni me olemme hyvin samankaltaisia
puutteinemme ja vahvuuksinemme aurinko- tai kuumerkistä huolimatta.
maanantai 30. elokuuta 2010
torstai 26. elokuuta 2010
Musta tie tarinamarkkinoilla
Tarinamarkkinat olivat vihdoin lähestymässä. Paikalle oli tulossa Suomen elokuvasäätiöstä pitkien elokuvien tuotantoneuvoja Jukka Asikainen sekä lyhyt – ja dokumenttielokuvien tuotantoneuvoja Miia Haavisto. Yleisradiolta oli tulossa Uuden Kinon tuottaja Sari Volanen sekä Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskuksesta Pia Andell. Pitsaus – tilaisuus järjestettiin marraskuun alussa Arktikumin luentosalissa Rovaniemellä ja lisäkseni elokuvahankettaan oli tulossa esittelemään kahdeksan muuta käsikirjoittajaa/elokuvantekijää jotka aikoinaan olivat tulleet valituksi tarinaputkeen. Päivän kulku oli seuraavanlainen: aamulla alkoivat pitsaukset ja oma hankkeeni oli ensimmäisenä vuorossa. Ruokailun jälkeen saimme vielä tilaisuuden keskustella kahden kesken eri rahoitustahojen kanssa. Illalla olisi vielä vapaata ohjelmaa jossa yhdelle elokuvahankkeista myönnettäisiin Lapin Lisän 4 000 euron rahallinen tunnustus.
Tunnelma edellisenä iltana oli jännittynyt. Tiesin että huomenna koittaisi päivä, joka onnistuessaan saattaisi olla merkittävä käänne alkavalla urallani. Olin hermostunut, enkä saanut kunnolla nukuttua – mutta tiesin, että olin valmistautunut hyvin, joten tilanne sujuisi nyt omalla painollaan. Aamulla porukka oli kokoontumassa luentosaliin. Rahoittajat olivat tulleet jo hyvissä ajoin ja istuivat odottamassa salin edessä, lähellä pöytää missä pitsaus tapahtuisi. Tervehdin ensin muita ”lapinlisäläisiä”, jotka tuntuivat olevan vähintään yhtä hermostuneita kuin minäkin. Oli huojentavaa että lähes koko yleisö koostui muista pitsaajista ja tunsin heidät kaikki, joten heidän läsnäoloaan ei tarvinnut erikseen jännittää.
Menin salin eteen, laitoin elokuvaehdotukseni esille valkokankaalle ja aloitin kertomalla kuka olen ja mitä minulla oli tarjolla. Sen jälkeen jatkoin varsinaiseen esitykseeni. Kaikki sujui suunnitellusti ja parin minuutin jälkeen jännitys helpotti ja tilanne eteni painollaan. Aikaa oli kulunut yhdeksän ja puoli minuuttia kun lopetin esityksen ja oli kysymysten aika. Rahoittajat istuivat hiljaa, samoin yleisö. Sitten Jukka Asikainen vilkuili ympärilleen ja esitti yhden kysymyksen liittyen käsikirjoituksen sisältöön. Muotoilin vastauksen joka kuulosti järkevältä, mutta oli turhan selittelevä – se paljasti itselleni että käsikirjoitusta voi edelleen työstää. Muita kysymyksiä ei ollut, joten palasin istumaan yleisöön ja huokaisin helpotuksesta.
Ruokatunnilla kiihkeimmät elokuvantekijät kiiruhtivat samaan pöytään rahoittajien kanssa ja jatkoivat elokuvaesitystensä myymistä. Aloittelevalle elokuvantekijälle voi olla hyödyksi, jos osaa markkinoida itseään tehokkaasti oikeille ihmisille. Itsestäni ei kuitenkaan löydy yhtä aktiivista myyntimiestä, joten oli luotettava siihen että aiheeni olisi ollut riittävän kiinnostava eikä rahoittajat pääsisi unohtamaan sitä oikealta ja vasemmalta satelevien myyntivirtojen keskellä.
Henkilökohtaisissa keskusteluissa tapasin ensin Jukka Asikaisen, jonka kanssa puhuimme syvemmin käsikirjoituksen sisällöstä. Jukka myös mainitsi että minun kannattaisi laittaa käsikirjoitustukihakemus Suomen elokuvasäätiölle. Sari Volanen puolestaan mainitsi että pituutensa puolesta juttuni menisi Yleisradiossa Kotikatsomoon, jonne olisi erittäin kova kilpailu, mutta ehdotukseni saattaisi olla mahdollinen. Volanen oli kuitenkin väärä ihminen neuvomaan tai tekemään päätöksiä, sillä hän oli Uuden Kinon tuottaja ja Kotikatsomosta vastasi Leena Kemppi, joka nyt ei ollut paikalla tarinamarkkinoilla. Volanen myös muistutti että saisin unohtaa toiveet siitä että elokuvani tehtäisiin kovin pian, sillä minulla ei edes ollut tuotantoyhtiötä ja Yleisradion sisällä oli tällä hetkellä epävarma tilanne heidän budjetistaan, joka hidastutti tuotantopäätösten tekemistä. Tilaisuuden jälkeen keskustelimme muiden tekijöiden kanssa. Osa tuntui olevan melko alla päin, koska he kokivat oman aiheensa tulleen nuijituksi, toiset taas suhtautuivat melko kevyesti koska heille pelin henki oli tullut selväksi jo aikaisemmin. Myönteisiä rahoituspäätöksiä, jotka tehdään samalta istumalta heti tilaisuuden aikana, on turha odottaa. Niitä ei tapahdu edes elokuvissa.
Illalla järjestettiin vielä seurustelutilaisuus, missä oli tarjolla ruokaa ja juomaa. Rahoittajat olivat aikaisemmin päivällä tehneet päätökseen 4 000 euron rahapalkinnosta, jonka Lapin Lisä myöntäisi yhdelle tuotantokelpoisimmalle hankkeelle avustuksena. Jukka Asikainen esitteli rahoittajien tekemän päätöksen, jonka mukaan palkinto jaettaisiin kahtia, yhden dokumentin ja yhden fiktion kesken. Dokumenttielokuvista rahapalkinnon sai Arttu Niemisen, Henkinen Kuusamo, ja fiktiosta valittiin oma hankkeeni, Musta tienpinta kimaltelee. Olin päätöksestä hyvin iloinen, päivä oli ollut osaltani onnistunut ja saatoin mennä tyytyväisenä kotiin.
Tunnelma edellisenä iltana oli jännittynyt. Tiesin että huomenna koittaisi päivä, joka onnistuessaan saattaisi olla merkittävä käänne alkavalla urallani. Olin hermostunut, enkä saanut kunnolla nukuttua – mutta tiesin, että olin valmistautunut hyvin, joten tilanne sujuisi nyt omalla painollaan. Aamulla porukka oli kokoontumassa luentosaliin. Rahoittajat olivat tulleet jo hyvissä ajoin ja istuivat odottamassa salin edessä, lähellä pöytää missä pitsaus tapahtuisi. Tervehdin ensin muita ”lapinlisäläisiä”, jotka tuntuivat olevan vähintään yhtä hermostuneita kuin minäkin. Oli huojentavaa että lähes koko yleisö koostui muista pitsaajista ja tunsin heidät kaikki, joten heidän läsnäoloaan ei tarvinnut erikseen jännittää.
Menin salin eteen, laitoin elokuvaehdotukseni esille valkokankaalle ja aloitin kertomalla kuka olen ja mitä minulla oli tarjolla. Sen jälkeen jatkoin varsinaiseen esitykseeni. Kaikki sujui suunnitellusti ja parin minuutin jälkeen jännitys helpotti ja tilanne eteni painollaan. Aikaa oli kulunut yhdeksän ja puoli minuuttia kun lopetin esityksen ja oli kysymysten aika. Rahoittajat istuivat hiljaa, samoin yleisö. Sitten Jukka Asikainen vilkuili ympärilleen ja esitti yhden kysymyksen liittyen käsikirjoituksen sisältöön. Muotoilin vastauksen joka kuulosti järkevältä, mutta oli turhan selittelevä – se paljasti itselleni että käsikirjoitusta voi edelleen työstää. Muita kysymyksiä ei ollut, joten palasin istumaan yleisöön ja huokaisin helpotuksesta.
Ruokatunnilla kiihkeimmät elokuvantekijät kiiruhtivat samaan pöytään rahoittajien kanssa ja jatkoivat elokuvaesitystensä myymistä. Aloittelevalle elokuvantekijälle voi olla hyödyksi, jos osaa markkinoida itseään tehokkaasti oikeille ihmisille. Itsestäni ei kuitenkaan löydy yhtä aktiivista myyntimiestä, joten oli luotettava siihen että aiheeni olisi ollut riittävän kiinnostava eikä rahoittajat pääsisi unohtamaan sitä oikealta ja vasemmalta satelevien myyntivirtojen keskellä.
Henkilökohtaisissa keskusteluissa tapasin ensin Jukka Asikaisen, jonka kanssa puhuimme syvemmin käsikirjoituksen sisällöstä. Jukka myös mainitsi että minun kannattaisi laittaa käsikirjoitustukihakemus Suomen elokuvasäätiölle. Sari Volanen puolestaan mainitsi että pituutensa puolesta juttuni menisi Yleisradiossa Kotikatsomoon, jonne olisi erittäin kova kilpailu, mutta ehdotukseni saattaisi olla mahdollinen. Volanen oli kuitenkin väärä ihminen neuvomaan tai tekemään päätöksiä, sillä hän oli Uuden Kinon tuottaja ja Kotikatsomosta vastasi Leena Kemppi, joka nyt ei ollut paikalla tarinamarkkinoilla. Volanen myös muistutti että saisin unohtaa toiveet siitä että elokuvani tehtäisiin kovin pian, sillä minulla ei edes ollut tuotantoyhtiötä ja Yleisradion sisällä oli tällä hetkellä epävarma tilanne heidän budjetistaan, joka hidastutti tuotantopäätösten tekemistä. Tilaisuuden jälkeen keskustelimme muiden tekijöiden kanssa. Osa tuntui olevan melko alla päin, koska he kokivat oman aiheensa tulleen nuijituksi, toiset taas suhtautuivat melko kevyesti koska heille pelin henki oli tullut selväksi jo aikaisemmin. Myönteisiä rahoituspäätöksiä, jotka tehdään samalta istumalta heti tilaisuuden aikana, on turha odottaa. Niitä ei tapahdu edes elokuvissa.
Illalla järjestettiin vielä seurustelutilaisuus, missä oli tarjolla ruokaa ja juomaa. Rahoittajat olivat aikaisemmin päivällä tehneet päätökseen 4 000 euron rahapalkinnosta, jonka Lapin Lisä myöntäisi yhdelle tuotantokelpoisimmalle hankkeelle avustuksena. Jukka Asikainen esitteli rahoittajien tekemän päätöksen, jonka mukaan palkinto jaettaisiin kahtia, yhden dokumentin ja yhden fiktion kesken. Dokumenttielokuvista rahapalkinnon sai Arttu Niemisen, Henkinen Kuusamo, ja fiktiosta valittiin oma hankkeeni, Musta tienpinta kimaltelee. Olin päätöksestä hyvin iloinen, päivä oli ollut osaltani onnistunut ja saatoin mennä tyytyväisenä kotiin.
keskiviikko 11. elokuuta 2010
"Laurilta laumaan"
Kesän kääntyessä syksyä kohti alkaa muistella, mitä tänä suvena tapahtuikaan. Kesät on ahdettu täyteen tapahtumia, joihin on halu osallistua. Ahneus kokea kaikkea kasvaa vastaan pyristelystä huolimatta. Mutta vaikka on kesä, on myös arki, jonka ohjaksista on pidettävä edes toisella kädellä kiinni, jos mielii selvitä syksyyn. Se merkitsee halujen karsimista ainakin omalla kohdallani. ”Järjestelykysymys”, sanoi edesmennyt ystäväni.
Ohi rientävän kesän tärkeimpiä paalupaikkoja olivat minulle filmifestivaalit ja Lapin Lisän käsikirjoitustyöpaja, ensimmäinen oma taidenäyttely, kaksi luokkakokousta sekä käynti vanhempieni haudoilla ja lapsuuskodissa, saariretket ja perhosten bongaus. Tarinareppu ja kuva-arkistot suorastaan repeilevät kesäriistasta.
”Laurilta laumaan” - näin aamulla pääskysparven pakenevan niiden kimppuun hyökkäilevää haukkaa. Sanonta voisi merkitä paitsi muuttolintujen kerääntymistä yhteen ennen etelään lentoa myös meidän ihmisten asettumista ruotuun hulvattoman kesähyppelehtimisen jälkeen. Posti toi juuri kansalaisopiston opinto-ohjelman, koulut alkavat lapsenlapsille jo tänään, lehdet pursuvat erilaisten yhdistysten ja seurojen kutsuja alkaviin harrastuspiireihinsä. Siinä pilttuita kerrakseen.
Mitä ruotuun palaaminen tarkoittaa minun kohdallani? Ainakin sitä, että olen laatinut Lapin Lisän Tarinaputkea varten oman käsikirjoitusprojektini työsuunnitelman, jota aion noudattaa uskollisesti suunnistaessani marraskuun Tarinamarkkinoita kohti. Vaellus on turvallista, kun opastajina ovat luotettavat kartan ja kompassin lukijat, Lapin Lisän dramaturgit. Kirjoittaessaan eksyy monesti väärälle polulle, pyörii samaa ympyrää tai vajoaa oman erinomaisuutensa hetteeseen. Silloin tarvitaan avuksi draaman lain tuntevaa kouraa, joka ohjaa takaisin oikealle reitille.
Ohi rientävän kesän tärkeimpiä paalupaikkoja olivat minulle filmifestivaalit ja Lapin Lisän käsikirjoitustyöpaja, ensimmäinen oma taidenäyttely, kaksi luokkakokousta sekä käynti vanhempieni haudoilla ja lapsuuskodissa, saariretket ja perhosten bongaus. Tarinareppu ja kuva-arkistot suorastaan repeilevät kesäriistasta.
”Laurilta laumaan” - näin aamulla pääskysparven pakenevan niiden kimppuun hyökkäilevää haukkaa. Sanonta voisi merkitä paitsi muuttolintujen kerääntymistä yhteen ennen etelään lentoa myös meidän ihmisten asettumista ruotuun hulvattoman kesähyppelehtimisen jälkeen. Posti toi juuri kansalaisopiston opinto-ohjelman, koulut alkavat lapsenlapsille jo tänään, lehdet pursuvat erilaisten yhdistysten ja seurojen kutsuja alkaviin harrastuspiireihinsä. Siinä pilttuita kerrakseen.
Mitä ruotuun palaaminen tarkoittaa minun kohdallani? Ainakin sitä, että olen laatinut Lapin Lisän Tarinaputkea varten oman käsikirjoitusprojektini työsuunnitelman, jota aion noudattaa uskollisesti suunnistaessani marraskuun Tarinamarkkinoita kohti. Vaellus on turvallista, kun opastajina ovat luotettavat kartan ja kompassin lukijat, Lapin Lisän dramaturgit. Kirjoittaessaan eksyy monesti väärälle polulle, pyörii samaa ympyrää tai vajoaa oman erinomaisuutensa hetteeseen. Silloin tarvitaan avuksi draaman lain tuntevaa kouraa, joka ohjaa takaisin oikealle reitille.
lauantai 7. elokuuta 2010
Musta tienpinta kimaltelee: tuottajaa etsimässä
Vuoden 2009 Sodankylän elokuvajuhlilla sain mahdollisuuden lähestyä, yhtä Suomen suurimmista elokuvatuottajista: Aleksi Bardyä. Tilannetta helpotti että Anja Kolehmainen oli tavannut hänet aikaisemmin samoilla festivaaleilla ja maininnut hänelle minusta ja käsikirjoituksestani, joten minun oli luonnollisempi aloittaa keskustelu. Minulla oli aavistus että Musta tienpinta kimaltelee, ei aivan asettuisi Bardyn luotsaaman Helsinki Filmin profiiliin, koska aiheeni oli melko tummasävyinen verrattain heidän aikaisempaan tuotantoonsa (aikaisempia elokuvia mm. Napapiirin sankarit 2010, Kielletty Hedelmä 2009, Ganes 2007 jne.). Lisäksi Helsinki Filmi on pitkään elokuvaan ja TV- sarjoihin keskittynyt yhtiö jolla on kansainväliset markkinat ja minulla oli tarjottavana vain tunnin TV-leffa, jonka budjetti tulisi olemaan paljon pienempi kuin kokoillan näytelmäelokuvissa: mutta jos saisin Bardyn edes lukemaan käsikirjoituksen, saisin arvokkaan mielipiteen jatkoa varten.
Aleksi Bardy istui hotellin ravintolassa yksin, kun menin samaan pöytään istumaan. Bardy tervehti minua kohteliaasti ja kysyi kuinka minulla asiat ovat edenneet, aivan kuin hän olisi muistanut kuka olen. Olin pari vuotta aikaisemmin tyrkyttänyt lyhytelokuviani hänen katsottavakseen, ja Aleksi oli silloin kommentoinutkin niitä. Kerroin nopeasti kuka olen ja millainen elokuvaehdotus minulla on tarjolla ja kiinnostaisiko häntä lukea käsikirjoitus. Aleksi kysyi, vakava ilme kasvoillaan, mistä elokuvani kertoo ja katsoi suoraan silmiin. Vaikka olin työstänyt hanketta jo reilun vuoden ja luulin kaikki vastaukset olevan valmiina, tämä tilanne sai minut lukkoon ja tyydyin vastaamaan että keskustelen siitä mieluummin jos hän lukisi ensin käsikirjoituksen. Sitten lyhyt hiljaisuus jonka jälkeen Aleksi sanoi että ei lue käsikirjoitusta, mutta voi lukea synopsiksen.
Meni pari kuukautta että Aleksista ei kuulunut mitään, joten soitin perään. Aleksi kertoi että oli lukenut synopsiksen, mutta oli unohtanut vastata. Hän piti sitä kiinnostavana, ja aikoi lukea käsikirjoituksen joten lähetin myös sen hänelle. Syksyllä, muutama kuukausi tapaamisemme jälkeen, sain Aleksin kommentit käsikirjoituksesta.
”Luin nyt käsiksesi. Onneksi olkoon, se on hyvin vahvatunnelmainen juttu. Pidän erityisesti Katin ja Akin välisestä suhteesta, jossa on jotain kiinnostavaa kohtalonyhteyttä. Voisiko sitä olla enemmän? Hetkittäin tarina on hieman vaarassa tukehtua suruunsa, Lauran isä ravintolassa tai Katin äitiä koskeva backstory olivat juuri tällaisia rajatapauksia. Loppuratkaisua pidän kuitenkin oikean suuntaisena. Et ole sitä suoraan meille tarjonnutkaan, mutta ei tämä kuitenkaan sovi "julkaisuohjelmaan". Noin tummalle aiheelle on aika rajalliset markkinat -käytännössä vain Yle. Se on myös selkeästi auteur-työ, jonka pitää tulla kirjoittajansa ohjaamaksi. Tarina on haasteellinen, koska se ei sisällä suoranaista aktiivista toimijaa vaan on kertomus ihmisistä, joita kohtalo paiskoo. Lyhärissä on tavallista toki että muoto on epätavallisempi.
Minun ehdotukseni sinulle olisi, että koeta saada tehtyä se omin voimin, paikallisen avun kanssa tai miten vain, kunhan nopeasti saat sen tehtyä. Ainoa josta kannattaa olla tarkkana, on että saat Akin ja Katin rooleihin ammattinäyttelijät. (Monet ammattilaiset voivat tulla halvalla tai jopa ilmaiseksi amatöörielokuvaan, kannattaa kokeilla!). Jos tarvitset prosessissa jotain neuvoja, joita arvelet minulta saatavan, kysy vain vapaasti. Uskon että voit, kuten kirjoitat, saada siitä aikaiseksi todella tiukan ja hyvän jutun. Kirjoita jotain hieman vaaleampisävyistä mutta yhtä intensiivistä. Kirjoita kokonainen rakkaustarina Katin ja Akin välille?”
-Aleksi
Kuten olin ajatellutkin, Aleksin kommentit herättivät uusia ajatuksia ja kysymyksiä joten ryhdyin työstämään uutta versiota, kohti kuukauden päässä häämöttäviä tarinamarkkinoita.
Aleksi Bardy istui hotellin ravintolassa yksin, kun menin samaan pöytään istumaan. Bardy tervehti minua kohteliaasti ja kysyi kuinka minulla asiat ovat edenneet, aivan kuin hän olisi muistanut kuka olen. Olin pari vuotta aikaisemmin tyrkyttänyt lyhytelokuviani hänen katsottavakseen, ja Aleksi oli silloin kommentoinutkin niitä. Kerroin nopeasti kuka olen ja millainen elokuvaehdotus minulla on tarjolla ja kiinnostaisiko häntä lukea käsikirjoitus. Aleksi kysyi, vakava ilme kasvoillaan, mistä elokuvani kertoo ja katsoi suoraan silmiin. Vaikka olin työstänyt hanketta jo reilun vuoden ja luulin kaikki vastaukset olevan valmiina, tämä tilanne sai minut lukkoon ja tyydyin vastaamaan että keskustelen siitä mieluummin jos hän lukisi ensin käsikirjoituksen. Sitten lyhyt hiljaisuus jonka jälkeen Aleksi sanoi että ei lue käsikirjoitusta, mutta voi lukea synopsiksen.
Meni pari kuukautta että Aleksista ei kuulunut mitään, joten soitin perään. Aleksi kertoi että oli lukenut synopsiksen, mutta oli unohtanut vastata. Hän piti sitä kiinnostavana, ja aikoi lukea käsikirjoituksen joten lähetin myös sen hänelle. Syksyllä, muutama kuukausi tapaamisemme jälkeen, sain Aleksin kommentit käsikirjoituksesta.
”Luin nyt käsiksesi. Onneksi olkoon, se on hyvin vahvatunnelmainen juttu. Pidän erityisesti Katin ja Akin välisestä suhteesta, jossa on jotain kiinnostavaa kohtalonyhteyttä. Voisiko sitä olla enemmän? Hetkittäin tarina on hieman vaarassa tukehtua suruunsa, Lauran isä ravintolassa tai Katin äitiä koskeva backstory olivat juuri tällaisia rajatapauksia. Loppuratkaisua pidän kuitenkin oikean suuntaisena. Et ole sitä suoraan meille tarjonnutkaan, mutta ei tämä kuitenkaan sovi "julkaisuohjelmaan". Noin tummalle aiheelle on aika rajalliset markkinat -käytännössä vain Yle. Se on myös selkeästi auteur-työ, jonka pitää tulla kirjoittajansa ohjaamaksi. Tarina on haasteellinen, koska se ei sisällä suoranaista aktiivista toimijaa vaan on kertomus ihmisistä, joita kohtalo paiskoo. Lyhärissä on tavallista toki että muoto on epätavallisempi.
Minun ehdotukseni sinulle olisi, että koeta saada tehtyä se omin voimin, paikallisen avun kanssa tai miten vain, kunhan nopeasti saat sen tehtyä. Ainoa josta kannattaa olla tarkkana, on että saat Akin ja Katin rooleihin ammattinäyttelijät. (Monet ammattilaiset voivat tulla halvalla tai jopa ilmaiseksi amatöörielokuvaan, kannattaa kokeilla!). Jos tarvitset prosessissa jotain neuvoja, joita arvelet minulta saatavan, kysy vain vapaasti. Uskon että voit, kuten kirjoitat, saada siitä aikaiseksi todella tiukan ja hyvän jutun. Kirjoita jotain hieman vaaleampisävyistä mutta yhtä intensiivistä. Kirjoita kokonainen rakkaustarina Katin ja Akin välille?”
-Aleksi
Kuten olin ajatellutkin, Aleksin kommentit herättivät uusia ajatuksia ja kysymyksiä joten ryhdyin työstämään uutta versiota, kohti kuukauden päässä häämöttäviä tarinamarkkinoita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)