Mustan tien tyylilajista

Oli huhtikuun loppu vuonna 2009 ja meneillään oli käsikirjoitustyöpaja, joka järjestettiin Rovaniemellä. Jouko Aaltonen aloitti käsikirjoitustyöpajan ”pitsaus” harjoituksella, jonka ensimmäinen vaihe oli katsoa otteita Robert Altmanin ohjaamasta Player – elokuvasta. Player kertoo Hollywoodissa työskentelevästä tuottajasta, joka luonnollisesti kohtaa elokuvassa tilanteita joissa hänelle tullaan myymään elokuvaideoita ja nämä kohtaamiset toimivat osviittana varsinaiseen harjoitukseemme. Meidän tuli valmistella 10 – minuutin pitsaus omasta elokuvaehdotuksestamme ja esitellä se sen jälkeen muille. Pitsauksen tarkoitus on esittää elokuvaehdotuksensa tiivistetyssä muodossa, niin että kuulija saa vaikutelman mitä elokuvassa tapahtuu, miltä se näyttää ja kuulostaa, ketä siinä näyttelee, mikä on tyylilaji, pituus, ohjelmapaikka, ketkä ovat taiteellisesti vastuulliset tekijät jne. Tuottajan läsnä ollessa voidaan puhua myös budjetista ja tuotantoaikataulusta. Harjoittelin pitsausta useasti ennen esitystä, koska kaiken oleellisen kertominen tarkalleen kymmenessä minuutissa, muuttuu helposti sekasotkuksi jos ei ole valmistautunut. Lisäksi halusin testata kuinka hyvin kykenisin kertomaan tarinani alusta – loppuun, niin että se oli tiivistetty mutta kuulija saisi kokonaiskuvan elokuvan tapahtumista. En halunnut päästää itseäni niin helpolla että kertoisin muutamalla lauseella elokuvan kiinnostavimmat asiat, vaan oli kerrottava koko tarina, koska siten huomaisin kestääkö se sellaisenaan. Harjoitustilanne sujui kohtuullisen hyvin ja palautteessa nousi esille myös sellaiset asiat joita en ollut miettinyt riittävän pitkälle.

Pitsauksen jälkeen

Tapio Piirainen istui hotellihuoneen perällä, kun astuin sisälle ja menin lähemmäksi istumaan. Tapio piteli käsikirjoitustani sylissään. Kansilehteen hän oli kirjoittanut ”hyvä käsis” ja kysyi sitten minulta, näinkö mitä siinä luki. Vastasin myöntävästi jonka jälkeen hän ryhtyi selaamaan käsikirjoitusta edes takaisin. Hetken pyöriteltyään käsikirjoitusta Tapio kertoi että hänen mielestään se oli tuotantovalmis, ja lupasi esitellä hanketta Yleisradiolla. Heti perään hän kuitenkin muistutti että Yleisradio on hitaasti käyvä organisaatio, joten tuotantoon eteneminen ottaisi oman aikansa.

Tapiolla oli jo ennalta tiedossa että olin ajatellut ohjata käsikirjoituksen itse: ja koska käsikirjoitus oli jo niin pitkällä, Tapio ehdotti että keskustelisimme käsikirjoituksen sijasta valinnoista (ja kysymyksistä jotka nousivat pitsauksen aikana) joita olin ohjaajan näkökulmasta ajatellut. Miten elokuva kuvataan, ketä siinä näyttelisi ja kuinka olin ajatellut ohjata. Aloitimme keskustelun elokuvan tyylilajista, sillä siihen Jouko Aaltonen oli puuttunut aikaisemmin pitsauksen yhteydessä. Oliko kyseessä dokumentaarinen rekonstruktio tapahtumista vai täysin fiktiivinen elokuva?

Halusin sekoittaa molemmat muodot, niin että tyylilaji olisi psykologinen jännityselokuva joka toteutetaan dokumentaarisesti. Valinta piti perustella. Ilmoitin että elokuva on psykologinen jännityselokuva, koska siinä käsitellään ihmisten tunteita ja käytöstä, traagisen tapahtuman jälkeisinä päivinä. Jännitys syntyy päähenkilöiden pahanolon, sekä heidän välisten syyllisyyden ja syytöksien, katsojalle synnyttämästä tietämättömyydestä: kuinka henkilöt tulevat toimimaan ja mitä he tekevät toisilleen tai itselleen. Halusin toteuttaa elokuvan dokumentaariseen tyyliin, niin että kamera olisi väline ilmentämään mitä päähenkilöt näkevät eikä esimerkiksi niin että kaikki tapahtumat näytettäisiin selkeästi: halusin että olemme tapahtumien keskellä mieluummin kuin sivustakatsojana. Tätä perustelin yleisillä esimerkeillä kuinka väkivaltaa yleensä elokuvissa esitetään: se on viihteellistä, epärealistista, itsetarkoituksellista ja monesti ylikorostettua. Se antaa väärän kuvan aidosta maailmasta, sillä oikea tilanne on hämmentävä, pelottava ja joskus jopa traumaattinen. Tiedämme olevamme turvassa, kun koemme väkivaltaa kotisohvalla katsoessamme elokuvia. Tarkoitukseni oli esittää (ja mahdollisesti synnyttää katsojassa ”oikea” tunne) se kuten sen olin itse kokenut. Aidosti.

Nyt olin asettanut itselleni tavoitteet millainen elokuvasta tulisi. Myöhemmin olisi löydettävä keinot, kuinka käsikirjoitus herätettäisiin eloon, niin että katsoja kokisi sen samalla tavalla.

Käsikirjoittamisesta, mistäpä muusta

Käsikirjoittamisesta, mistäpä muusta

On kliseistä sanoa, että aiheet kävelevät vastaan, mutta niin vain on sanottava. En tiedä, hakeeko kukaan kirjoittaja aiheita. Minulla ei ole toistaiseksi ollut tarvetta moiseen, vaikka keräänkin kiinnostavia lehtiartikkeleita laatikkoihini, kaiken varalta. Kun elää arkea aistit avoimina, aiheita poukkoilee näkyviin yllättävän runsaasti. Mutta riittääkö niissä ainesta elokuvaksi asti?

Nämä helteiset kesäpäivät olen (k)itkenyt ja hikoillut rikkaruohojen kimpussa. Rönsyleinikki on pahin viholliseni kukka- ja kasvimailla. Sen sitkeyttä voi tosin verrata ideaan tai aiheeseen, joka nostaa tuon tuostakin päätään, ei anna mielelle rauhaa. Pian ajatukset pyörivät koko ajan sen ympärillä ja yhtäkkiä, kuin huomaamatta, oletkin sen sisällä, kiinni kuin lusikka hunajassa. Sitten tulevat unet ja kuvat, ja kohtaukset alkavat lipua tietoisuuden näyttämölle. Aihe on valinnut sinut eikä päinvastoin. Näin käy silloin, kun aiheeseen on tarpeeksi tarttumapintaa omassa elämässä. Ja ihmeellistä kyllä, sitä alkaa yleensä löytyä. Mitä mielikuvituksellisimmatkin tapahtumat suodattuvat aina omien elämänkokemusten läpi. Miten hienosti Erno Paasilinna sanoikaan: ”On elettävä sellainen elämä…”

Kun ajattelen pitkää työuraani lasten parissa, tuntuu välistä, että se oli vain valmistumista tehtävään, joka on ominta minua, luovaan kirjoittamiseen. Kuhunkin prosessiin voi silti kulua vuosia tai vuosikymmeniä ennen kuin on ruvettava kirjoittamaan - ja parhaimmassa/pahimmassa tapauksessa julkaisemaan. Niin kävi runokirjojeni kohdalla, ensimmäinen runo 1976, ensimmäinen runokirja Kiven siru sorkassa 1994. Mutta vauhtiin päästyään voi kokea jopa flow - ilmiön, jos alitajunta on tehnyt kunnolla tehtävänsä, ja teksti alkaa elää omaa elämäänsä. Näin on käynyt kaikkien kolmen työn alla olevien käsikirjoitusten kohdalla.

Käsikirjoittaminen ei ole mitään hätäisen hommaa: Haukkakuningatar sai ensimmäisen versionsa kymmenen vuotta sitten, Kultaa suolta olen työstänyt neljä vuotta ja aiemmin novellin muotoon kirjoittamani Yksin järven yli otti yllättäen parin vuoden tauon jälkeen spurtin ja syöksähti äskettäin Lapin Lisän Tarinaputkeen. Aika kypsyttää niin kirjoittajaa kuin käsikirjoitustakin. Eikä kehittely onnistu väkisin vääntämällä. Saamaansa palautetta on pureskeltava tarpeeksi, jotta pystyy sen perusteella kuuntelemaan myös itseään. Muhiminen on lopputuloksen kannalta tosi tärkeää. (Tämä ärsyttävä karttakepillä osoittelu lähinnä itselleni!)

Kiehtovinta käsikirjoittamisessa ovat minusta rivien välit, alateksti. Mitä henkilöiden sisällä tapahtuu ja miten sen saisin esille heidän toiminnassaan? Miten pystyisin kertomaan mahdollisimman paljon vain kuvilla? Miten oppisin käyttämään istutuksia sopivasti? Entä draaman kaari? Miten saisin sen muotoutumaan ehjäksi vai katkeileeko se tuon tuostakin jännitteen puutteesta? Kahdenkeskiset palautekeskustelut Lapin Lisän dramaturgien kanssa ovat mannaa näiden asioiden kanssa pähkäilevälle kirjoittajaparalle. Parasta Lapin Lisässä on heidän henkilökohtainen tukensa ja luottamuksensa, yhteinen innostus ja päämäärä, kannustava paneutuminen myös toisten käsikirjoituksiin (työpajat!), koulutustilaisuudet (ei tarvitse rientää etelään oppia hakemaan) sekä jämpti aikataulutus – vain muutamia mainitakseni.

Musta tie: käsikirjoittaminen on matka?

Kuten aikaisemmin toin esille, Mustan tien, kirjoittaminen lopulliseen muotoonsa vei reilut kaksi vuotta, mikä voi tuntua pitkältä ajalta kun ajattelee varsinaisen elokuvan katselukokemuksen pituutta suhteutettuna työn määrään. Robert McKee toteaa kirjassaan Story, että käsikirjoittajan on pidettävä mielessään, ryhtyessään työstämään tarinaansa, että rakkaus aiheeseensa on oltava suuri, jotta kiinnostus omaan tekstiin säilyisi kehittelytyön alusta loppuun. Aiheen on oltava niin voimakas ja kirjoittajalle tärkeä, että sille on valmis antamaan useita vuosia elämästään. Minulle se oli yksi tapahtuma elämässäni, josta sain voiman kirjoittaa. Aiheeni on sellainen joka, hyvin valitettavaa kyllä, ruokkii itse itseänsä: tätä kirjoittaessa kotimaassamme on jälleen sattunut ampumavälikohtaus, joka on vaatinut kuolonuhreja. Itse asiassa, kun tilannetta ajattelee tarkemmin, Suomessa on kuollut yli 40 ihmistä aseellisissa yhteenotoissa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tavallaan olen siis työskennellyt vuorovaikutuksessa aiheeni kanssa, sillä järkyttävät tapaukset ovat muistuttaneet minua kuinka tärkeää tästä on tehdä elokuva.

Kun ajattelen tekemääni kehittelytyötä, tunnen itseni etuoikeutetuksi koska minun ei ole tarvinnut tehdä sitä yksin, vaan minulla on ollut mahdollisuus dramaturgiin joka on ollut mukana alusta saakka. Muutaman viikon takaisessa tapaamisessa Sodankylässä, oli sellainen tunnelma että tuotannon ensimmäinen vaihe, käsikirjoittaminen, olisi loppusuoralla. Palauteistunnon loppupuolella Anja otti esille tapansa työskennellä ja vertasi sitä matkaan, joka täytyy kulkea ilman oikoreittejä. Kenties hän kaipasi mielipidettäni ajatuksiensa tueksi, sillä ymmärsin että kaikkialla käsikirjoituksien dramaturginen kehittely ei ole yhtä perinpohjaista työtä kuin mitä me olimme yhdessä tehneet. Matkalla ilman oikoreittejä tarkoitan sellaista kehitystyötä, jossa käsikirjoittaja itse tekee kaikki merkittävät ratkaisut oman tarinansa rakenteesta – ilman kenenkään jyrkkiä mielipiteitä ja näkemyksiä. Siten käsikirjoittaja voi työnsä päätteeksi olla varma että tämä on se tarina jonka halusin kertoa ja pystyn perustelemaan jokaisen kohtauksen dramaturgisen tärkeyden, koska olen oman pitkäjänteisen työni kautta varmistunut että kaikki käsikirjoituksessa on oleellista. Dramaturgin tehtävä tämän kaiken tajunnanvirran ja ajatusvyöryn keskellä on herättää kysymyksen muotoon ne tarinan kannalta tärkeät seikat, joille kovan ajatustyön lomassa kirjoittaja on sokeutunut. Minulle tämä oli erityisen tärkeää, koska jokaisen version jälkeen olin jumissa tekstini kanssa, mutta uudet tuoreet ajatukset herättivät jälleen inspiraationi paremmalle käsikirjoitukselle.

Nykyään käsikirjoittamisen yhteydessä puhutaan paljon ns. kehittelyhelvetistä, joka siis tarkoittaa käytännössä käsikirjoituksen ”ylikehittelyä” niin että tekijä on vaarassa kadottaa sen ytimen mistä on alun perinkin tarinansa halunnut kirjoittaa. Itse en, ainakaan tämän hankkeen kohdalla, nähnyt tätä kovin ongelmallisena – sillä kyse on mielestäni kyvystä suodattaa ympäriltä tulevaa palautetta, niin että tarina säilyttää sydämensä. Totta kai palaute tulee aina ottaa vastaan, sillä monesti muilla on sellaisia ajatuksia joita ei ole itse tullut ajatelleeksi. Monesti ne paransivat minun tekstiäni, mutta toisinaan ne kuuluivat roskakoriin. Tekijällä itsellään täytyy olla langat käsissään, niin että kokonaisuus pysyy kasassa vaikka sitä horjutetaan. Siksi olen samaa mieltä siitä, että tärkeintä on kulkea se matka ilman oikoteitä ja kasvaa sen mukana – mieluummin kuin kiiruhtaa perille keskeneräisenä.