Käsikirjoittamisesta, mistäpä muusta

Käsikirjoittamisesta, mistäpä muusta

On kliseistä sanoa, että aiheet kävelevät vastaan, mutta niin vain on sanottava. En tiedä, hakeeko kukaan kirjoittaja aiheita. Minulla ei ole toistaiseksi ollut tarvetta moiseen, vaikka keräänkin kiinnostavia lehtiartikkeleita laatikkoihini, kaiken varalta. Kun elää arkea aistit avoimina, aiheita poukkoilee näkyviin yllättävän runsaasti. Mutta riittääkö niissä ainesta elokuvaksi asti?

Nämä helteiset kesäpäivät olen (k)itkenyt ja hikoillut rikkaruohojen kimpussa. Rönsyleinikki on pahin viholliseni kukka- ja kasvimailla. Sen sitkeyttä voi tosin verrata ideaan tai aiheeseen, joka nostaa tuon tuostakin päätään, ei anna mielelle rauhaa. Pian ajatukset pyörivät koko ajan sen ympärillä ja yhtäkkiä, kuin huomaamatta, oletkin sen sisällä, kiinni kuin lusikka hunajassa. Sitten tulevat unet ja kuvat, ja kohtaukset alkavat lipua tietoisuuden näyttämölle. Aihe on valinnut sinut eikä päinvastoin. Näin käy silloin, kun aiheeseen on tarpeeksi tarttumapintaa omassa elämässä. Ja ihmeellistä kyllä, sitä alkaa yleensä löytyä. Mitä mielikuvituksellisimmatkin tapahtumat suodattuvat aina omien elämänkokemusten läpi. Miten hienosti Erno Paasilinna sanoikaan: ”On elettävä sellainen elämä…”

Kun ajattelen pitkää työuraani lasten parissa, tuntuu välistä, että se oli vain valmistumista tehtävään, joka on ominta minua, luovaan kirjoittamiseen. Kuhunkin prosessiin voi silti kulua vuosia tai vuosikymmeniä ennen kuin on ruvettava kirjoittamaan - ja parhaimmassa/pahimmassa tapauksessa julkaisemaan. Niin kävi runokirjojeni kohdalla, ensimmäinen runo 1976, ensimmäinen runokirja Kiven siru sorkassa 1994. Mutta vauhtiin päästyään voi kokea jopa flow - ilmiön, jos alitajunta on tehnyt kunnolla tehtävänsä, ja teksti alkaa elää omaa elämäänsä. Näin on käynyt kaikkien kolmen työn alla olevien käsikirjoitusten kohdalla.

Käsikirjoittaminen ei ole mitään hätäisen hommaa: Haukkakuningatar sai ensimmäisen versionsa kymmenen vuotta sitten, Kultaa suolta olen työstänyt neljä vuotta ja aiemmin novellin muotoon kirjoittamani Yksin järven yli otti yllättäen parin vuoden tauon jälkeen spurtin ja syöksähti äskettäin Lapin Lisän Tarinaputkeen. Aika kypsyttää niin kirjoittajaa kuin käsikirjoitustakin. Eikä kehittely onnistu väkisin vääntämällä. Saamaansa palautetta on pureskeltava tarpeeksi, jotta pystyy sen perusteella kuuntelemaan myös itseään. Muhiminen on lopputuloksen kannalta tosi tärkeää. (Tämä ärsyttävä karttakepillä osoittelu lähinnä itselleni!)

Kiehtovinta käsikirjoittamisessa ovat minusta rivien välit, alateksti. Mitä henkilöiden sisällä tapahtuu ja miten sen saisin esille heidän toiminnassaan? Miten pystyisin kertomaan mahdollisimman paljon vain kuvilla? Miten oppisin käyttämään istutuksia sopivasti? Entä draaman kaari? Miten saisin sen muotoutumaan ehjäksi vai katkeileeko se tuon tuostakin jännitteen puutteesta? Kahdenkeskiset palautekeskustelut Lapin Lisän dramaturgien kanssa ovat mannaa näiden asioiden kanssa pähkäilevälle kirjoittajaparalle. Parasta Lapin Lisässä on heidän henkilökohtainen tukensa ja luottamuksensa, yhteinen innostus ja päämäärä, kannustava paneutuminen myös toisten käsikirjoituksiin (työpajat!), koulutustilaisuudet (ei tarvitse rientää etelään oppia hakemaan) sekä jämpti aikataulutus – vain muutamia mainitakseni.