torstai 7. huhtikuuta 2011

"Kyllä on mukavaa,

…kun on pakkanen! Eikookki? Vielä kuuskymmentä yötä!” Tulipalopakkasten aikaan minut kohtasi kadulla reipas pullojenkerääjä, joka hehkutti tähän tapaan pakkasen ihanuutta. Kerrospukeutumisen vannoutuneena kannattajana olin pyntännyt itseni michelin-ukkoa muistuttavaksi jäykkäliikkeiseksi ulkoavaruuden olioksi. Varsinkin kaula on vuorattava tarkoin, muuten paleltuu läpi. Äidin lapsena antama opetus. Että pakkasestakin voi iloita! Mutta niinhän se on: makkaralla on kaksi päätä. Ja toinen tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Asioilla on puolensa. Positiivinen ja negatiivinen.

Negatiivisuus sitoo mielin määrin ihmisen voimavaroja. Positiivisuus puolestaan vapauttaa niitä, myös toisten hyväksi. Jäin miettimään pullonkerääjän hehkutusta. Säällä kuin säällä hän lähtee kierrokselleen. Pullojen keräys on sekä hänen harrastuksensa että työnsä, kuten oma kirjoittamiseni. Ja työ tehdään työtä tekemällä eikä herkuttelemalla. On maisteltava karvaitakin makuja. Entä jos sakariini, aspartaami tai aito sokkeri ei osukaan enää kielen/mielen päälle. Itse työn tekijäkin kitkeröityy, työ alkaa maistua puulle. Enää ei erota makuvivahteita, ”säätilanteesta” eli fiiliksestä puhumattakaan. Mikä neuvoksi?

Kuuntelin runoilija Heli Laaksosen haastattelua uudesta kirjastaan. Toimittaja tivasi häneltä, miksi näin pitkä väli edellisestä kirjasta, peräti viisi vuotta. Laaksonen vastasi, ettei hänellä ole ollut mitään sanottavaa. Mietin, onko minulla enää mitään uutta sanottavaa käsikirjoituksiini. Mistä saisin uudet silmät ja sydämen tekstien syventelyyn, jotta ne kelpaisivat edes itselleni saatikka muille? Ja jottei negatiivinen vaakakuppi imisi kaikkia luovia ajatuksia puoleensa? Työhön tarttumisen väistötekniikat ovat kyllä liiankin tuttuja ja niihin saan tukea turhan monelta suunnalta, kun kiinnostus kaikkeen mahdolliseen on sisäsyntyistä eikä siitä pääse irti. Mutta onko se este suurten toiveiden ja pyrkimysten toteutumiselle?

On tasan kuukausi kulunut siitä, kun kirjoitin yllä olevat rivit. Sen jälkeen maaliskuun moolokinkita nielaisi minut. En tohdi edes luetella, mitä kaikkea voimavaroja vaativaa siihen kitaan mahtui maailman järkyttävien tapahtumien lisäksi. Keskittyminen käsikirjoittamiseen oli mahdotonta. Kunnes sitten eräänä aamuna …

yllätin itseni kirjoittamasta uutta versiota, ties monennenko kerran. Teksti heräsi talviunestaan, johon se oli vaipunut Skabmagovilla saamani palautteen jälkeen. Innostuin ja aloin rellestää taas henkilöitteni kanssa kuten aiemmin ja ymmärtääkseni entistä vapautuneemmin. Maaliskuun moolokinkita oli siis tehnyt tehtävänsä. Se osoitti jälleen todeksi huoneentauluni sanoman: ”Anna muutokselle aikaa. Eihän mikään voi kasvaa pellossa, jota jatkuvasti kynnetään.”

Nyt ollaan jo huhtikuussa. Vettä on tullut pari päivää taivaalta ja järripeippojen ”ryystäminen” kuuluu pihakoivuissa. Joten eipä muuta kuin keväisin mielin Lapin Lisän korvaamatonta dramaturgista palautetta kuulemaan!

tiistai 15. helmikuuta 2011

Yksinäisen aivoriihi

Minulla on ollut onni elää aikana, jolloin puitiin vielä riihtä. Riihessä hakattiin viljaa riusoilla eli varstoilla, niin että jyvät irtosivat viljan korsista ja tähkistä. Puinti oli hikistä hommaa. Silloin ei puhuttu riihikuivasta rahasta vaan viljasta, joka oli ja on edelleenkin arvokasta. Ja aijai, miten makealta maistui lämmin rukiista leivottu uudisleipä lapsen suussa, kun voi sen päällä suli.

Eilen puin ladulla omaa, yksinäistä aivoriihtäni parinkymmenen asteen pakkasessa ja yritin koota jyvät paperille kynän lakkoilusta huolimatta. Kun joen mutkan takaa karjahtivat ladulle moottorikelkkailijat, putkahti mieleeni, minkä puun takana piileksivät lukijani? Milloin he karjahtelevat mahdollisia kommenttejaan? Vai onko heitä?

Puinti aivoriihessäni on kiivaimmillaan silloin, kun teen jotain sellaista, mitä olen tehnyt elämässäni jo niin monta kertaa, ettei siihen tarvitse tuhlata enää ajatuksiaan, esim. tiskaan, imuroin, pyöräilen tai hiihdän. Kesäkeleillä varstat alkavat hutkia täysillä kasvimaata kitkiessä ja marjoja tai sieniä kerätessä. Hyvin usein aivoriihen toimintapiikki yllättää suihkussa tai muussa paikassa, missä kuulen veden solinaa. Ideat ovat, harmillista kyllä, monesti luonteeltaan sellaisia, että niitä on vaikea yksin toteuttaa, joten ne tulevat ja mahdottomuudessaan myös menevät. Olisi hienoa löytää yhteistyökumppani, jonka kanssa voisi pohtia ” idisten” kehittelymahdollisuuksia ja kenties myös toteuttaa niitä.

Vajaa kuukausi on kulunut Lapin Lisän palautesessiosta. Elämä on vienyt minua päivästä toiseen kuin äiti lasta, jonka jalka ei tahdo ehtiä maata koskettaa. Oma taidenäyttely, esiintyminen, opiskelu ym. Muutaman trillerin olen ehtinyt tv:stä katsoa. Mutta nyt pitäisi ruveta heruttelemaan itseään käsikirjoituksen pariin. Iso tyttö odottaa ja toteutuakseen tarvitsee minua. Nöyrin mielin lähden taas uudelle löytöretkelle sen kanssa. Arktisista olosuhteista huolimatta (tai niiden takia). Mittarissa paukkaa 34 asteen pakkanen, joka on kuitenkin vain vajaa puolet Antarktiksella sijaitsevan Vostokin tutkimusaseman maailman kireimmästä pakkaslukemasta.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Sukelluksia äärimmäisiin kokemuksiin

Luin jokin aika sitten sukeltajista, joiden intohimona on etsiä äärimmäisiä kokemuksia tutkimalla Bahamasaarten vedenalaisia luonnonvoimien muovaamia luolastoja. Kirjoittaminen on oikeastaan samanlaista, etsimistä ja löytämistä mielen tuntemattomasta merestä, ajatusten aaltojen puhkomilta reiteiltä ja syvänteistä. Kun lähtee sukeltelemaan aiheeseensa, lyöttäytyy henkilöittensä seuraan ja ujuttautuu heidän sisimpiensä syövereihin, yllättyy tuon tuostakin.

- ”Ei sen nyt noin pitänyt ajatella ja sanoa, vaan…Miksi se nyt tuolla tavoin teki jne.” Mutta minkäs teet, henkilöillä on oma elämänsä, johon on puututtava myöhemmin, ehkä hyvinkin rankalla kädellä. Silti kirjoittaminen vapaasti ilman pidikkeitä on riemukasta, kuin etenemistä Liisan ihmemaassa. Liian tiukka kurinalaisuus vie kirjoittamisestakin löytämisen ilon.

Inarin Skabmagovat tarjosivat tammikuussa erilaisia äärimmäisiä kokemuksia. Pakkanen huiteli 30 asteen tienoilla. Majapaikan keittiössä valmistettiin äärimmäisen maukkaita aterioita. Palautekeskustelut olivat äärimmäisen kannustavia. Festivaaleilla sai tutustua äärimmäisen mielenkiintoisiin ihmisiin ja kuulla heidän kokemuksiaan elokuvan teosta. Äärimmäisen vähän jäi kuitenkin aikaa elokuvien katseluun parin päivän aikana. Sentään Katja Gauriloffin Huuto tuuleen oli mahdollisuus katsoa ja osallistua Skabmagovien, Lapin elokuvakomission ja Lapin Lisän järjestämään keskustelutilaisuuteen ohjaajan kanssa - ja sitten onneksi kotitelevisiosta Anja Aholan Suomi tuli Saamenmaahan, molemmat äärimmäisen mahtavia dokumentteja.

Myös paluumatka oli äärimmäinen kokemus. Ilma kuin elokuvissa. Satoi lunta ja alijäähtynyttä vettä. Autoa lappoi koko ajan vastaan, koko muu Suomi oli tulossa juuri silloin Saamenmaahan, oikein rekkalasteittain. Tien reunakeppejä ei erottanut enää ja vastaan tullut ajoneuvo pöläytti aina lunta päälle niin, että näkyväisyys meni poikki äärimmäisen tuskalliseksi aikaa. Mutta urhea "sompailijamme" ja projektipäällikkömme Saila päihitti äärimmäisen luonnonilmiön ja pääsimme lopulta turvallisesti koteihimme. Väsyneinä, mutta ah, niin äärimmäisen onnellisina. Monet kiitokset Sailalle kuin myös kanssajännittäjille, Leenalle ja Grettalle, yhteisestä äärimmäisestä kokemuksesta! Elämä on elokuvaa ihmeellisempi. Onneksi.

tiistai 28. joulukuuta 2010

Valinnoista

Lin Yutangin (1895-1976) miete ”Elämän viisauksiin sisältyy epäoleellisen poistaminen” herättää minussa ajatuksen, että elämä on parhaimmillaan tai pahimmillaan täyttä hulluutta. Kummin sen nyt ottaa. Kun toisella kädellä kirjoittaa ja toisella kokkaa, leipoo, tiskaa, imuroi, luuttuaa, piiskaa mattoja, pesee pyykkiä ja ikkunoita, mankeloi ja silittää, parsii ja paikkaa, jynssää vessan pyttyjä, petaa vuoteita, niistää neniä, pyyhkii pyllyjä jne., mitä muuta tämä on? Mutta mikä tai mitkä näistä ovat epäoleellisia?

Nyt, kun Lapin Lisän deadline taas lähestyy, haluaisin vetäytyä pedonkolooni autiolle saarelle, mukanani käsikirjoitus ja sen henkilöt eli he, jotka tarvitsevat minua kipeästi epäoleellisuuksiensa poistamiseen. Mikä haaste, kun en osaa (= rohkene) karsia saatikka poistaa niitä omastakaan elämästäni!

Ovatkohan elämän valinnat yleensä omiamme? Kun minulta radiohaastattelussa kysyttiin, miksi valitsin juuri käsikirjoittamisen ja kun siihen oli ilman suuremmitta harkinnoitta vastattava, poimin nopeasti yhdeksi syyksi lähes elinikäisen kiinnostuksen elokuviin. Ensimmäisen kosketuksen liikkuvaan kuvaan sain pienessä kyläkoulussa, kun raittiusviikolla esitettiin Mikkihiiri-elokuvia. Pari vuotta myöhemmin pääsin kirkonkylälle koululaisnäytäntöön, jolloin ”Mantun talolla” näytettiin Mika Waltarin käsikirjoittamaa ja Jorma Nortimon ohjaamaa vastavalmistunutta mustavalkoelokuvaa Pikku Ilona ja hänen karitsansa. Sota-aikana aiottu filmaus oli siirtynyt 15 vuodella ja jäi Nortimon viimeiseksi ohjaukseksi. Oli mahtavaa päästää tunteet valloilleen ja itkeä salin pimeydessä. Tosin jo aiemmin olin kapinoinut ja surrut, miksi minua ei päästetty katsomaan Edvin Laineen ohjaamana filmattua Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta samaiseen saliin. Minua lohdutti ja rauhoituin, kun isäkään ei lähtenyt elokuviin, vaikka kaikki muut perheenjäsenet menivät. (Myöhemmin olen ymmärtänyt, miksi sota ei häntä enää elokuvana kiinnostanut.)
Kun sitten aikanaan television sarvet ilmestyivät katoille ja tuo nelijalkainen ihmeotus liimasi niin pienet kuin suuretkin vahtaamaan iltakaudet ilmeellisesti välkkyvää kylkeänsä olohuoneen nurkassa, hyvän elokuvan seuraaminen yön hiljaisuudessa oli rentouttavaa täsmähoitoa arjen stressille.

Mutta valinnoista puheen ollen, ehkä käsikirjoittaminen valitsi minut – näistä katselukokemuksista huolimatta. Kun sain ensimmäisen kosketuksen käsikirjoittamiseen, olin jo ehtinyt suoltaa parinkymmenen vuoden aikana itseni lähes tyhjiin mm. runoja, kronikoita, laulun sanoituksia, novelleja, aforismeja, kuunnelman ja lehtiartikkeleita, osan pöytälaatikkoon, mutta ilokseni monet myös julkaisemiseen asti. Niinpä uusi kirjoittamisen laji tempasi minut mukaansa erilaisuudessaan ja haastavuudessaan. Rivi riviltä, liuska liuskalta, versio versiolta, palaute palautteelta. Ja tässä sitä nyt taas ollaan. Nöyränä uuden käsikirjoitusversion syntymän edessä uuden vuoden alkaessa. Poltot ovat onneksi jo alkaneet.

sunnuntai 19. joulukuuta 2010

Tarinamarkkinoilla ja niiden jälkeen

Markkinoiden jälkeen

2.12.10 Eilen avattiin joulukalenterin ensimmäinen luukku. Sain ystävältäni vinkin kalenterista, jonka ykkösikkunasta avautui näkymä talviseen luontoon ja taustalla soivat mykistävät Hoosianna – hymnin sävelet.
On olemassa vielä jotakin, joka ylipursuvien kalenterimerkintöjen keskellä pysäyttää. Vuosikymmenten ystävyys, viesti lapsuusmaisemista, opiskelutoverin yhteydenotto jne. Joulun alus on nostalgian täyteistä aikaa.

19.12.10 Olen antanut itselleni siimaa, kuten tuo kalastukseen liittyvä sanonta osuvasti ilmaisee. Tilanne on minulle tuttu vuosilta, jolloin runokirjani ilmestyivät. Kun tekee pitkään ja päämäärätietoisesti työtä kaukana häämöttävän tavoitteensa hyväksi, sen saavuttamisen jälkeen käy juuri näin. Intohimoisen, jopa nautinnollisen uurastuksen tilalle astuvat tyhjyys ja itsensä mitätöinti. Pelko siitä, ettei minusta ole enää mihinkään.
Kokemuksesta tiedän, että näin ei kuitenkaan ole, vaan tavoitteen saavuttamisesta seuraa yleensä pyhä aikaansaamattomuus, kuin suvantopaikka koskessa kuohujen jälkeen. Pyhä siksi, ettei ilman sitä uudistu. Ja juuri uudistumista varten on annettava itselleen siimaa, kyllä se jalokala sieltä vähitellen ajatusten haaviin taas antautuu. Ei siis väkisin, vaan väsyttämällä. Tässä selitys pitkälle tauolle blogin kirjoittelussa.


Tarinamarkkinoilla

Palaan nyt lupaukseni mukaan Lapin Lisän Tarinamarkkinoille marraskuun alkupuolelle. Markkinapäivä jatkui kahdenkeskisillä tapaamisilla tuottajien ja rahoittajien kanssa. Pääsin keskustelemaan Isosta tytöstä Timo Korhosen (AVEK), Jukka Asikaisen (SES), Sari Volasen (YLE) ja Kaarle Ahon (Making Movies) kanssa. Kiinnostus draamatrillerini intiimiä tarinaa kohtaan yllätti minut, mutta todisti jo mantraksi muotoutuneen väitteen yksityisen ja yleisen yhtäläisyydestä.
Myös ongelmakohdat nostettiin keskusteluissa esille. Hienoa, sillä ”niin kuin leijat lentävät vastatuuleen, pahimmat ongelmat voivat vahvistaa meitä” (tri R. Brash). Käsikirjoitukseni oli viime metreillä venynyt. Kun suunnitelmissa on 30 minuutin lyhytelokuva, versio täydessä mitassaan kestäisi lähes tunnin. Käsikirjoitusta pitää joko karsia tai laajentaa. Haluan kokeilla molempia. Joka tapauksessa uusien versioiden kirjoitus jatkuu…

Illalla klo 18 kokoonnuimme Tarinamarkkinoiden 2010 päätöstilaisuuteen, jossa jaettaisiin palkkioita parhaille hankkeille. Mukana olivat mm. rahoittajien ja tuottajien edustajat sekä Lapin Lisän dramaturgit markkinoille osallistuneiden käsikirjoittajien lisäksi.
Päivän tapahtumat tuntuivat minusta unenomaisilta ja kaukaisilta. Jännitys oli lauennut. Olin saanut kuulla kaikki käsikirjoitusten esittelyt ja pidin niistä. Aiheet olivat mielenkiintoisia ja niissä oli paljon hyvää. Mutta miten itse olin onnistunut? Tuntui oudon pelottavalta, kun en pystynyt tapani mukaan soimaamaan itseäni virheistä. Mitä se tiesi? Karistin mielestäni kaiken ennakkouumoilun tulosten suhteen ja keskityin hetkeen. Olin onnellinen osastani Tarinamarkkinoille valittujen joukossa.
Kun kuuntelimme Timo Korhosen puheenvuoroa palkittavan käsikirjoituksen valintaperusteista, aloin aavistella, mistä käsikirjoituksesta oli kysymys. Uskomatonta, mutta suunnattoman ihanaa! Lapin Lisän Tarinamarkkinoiden 2010 edistynein käsikirjoitus oli Iso tyttö.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Mustan tien tuotantopäätös

Arktista Vimmaa elokuvafestivaalit järjestetään vuosittain marraskuun alussa Rovaniemellä. Nykyään (kahtena) edellisvuonna Lapin Lisä on kerännyt festivaaleille myös kotimaiset elokuvarahoittajat kuulemaan lappilaisten elokuvantekijöiden elokuvaehdotuksia. Myös minä olin ollut viime vuonna rahoittajien edessä pitsaamassa, Musta tienpinta kimaltelee – elokuvaani, mutta tänä vuonna minulla ja Kaarle Aholla oli tuotantoneuvotteluita rahoittajien kanssa.

Olen ollut mukana noilla festivaaleilla viitenä edellisenä vuonna peräkkäin ja jokainen noista vuosista on vaikuttanut käänteentekevästi alkavaan uraani elokuvantekijänä. Kaksi ensimmäistä vuotta olivat pettymyksiä, sillä elokuvani, joiden luonnollisesti toivoin menestyvän, eivät menestyneet alkuunkaan ja jouduin palaamaan kotiin tyhjin käsin. Sitten tilanne muuttui. Kolmantena vuonna (2008) voitin festivaalin kilpasarjan elokuvalla Punainen hetki ja viime vuonna käsikirjoitukseni voitti Lapin Lisän kehittelyrahan, mutta tämä vuosi: oli uraani ajatellen kaikista merkittävin.

Perjantai 4.11.2010 alkoi festivaalien yhteydessä järjestettävillä koulutuspäivillä. Kaarlella oli aamulla muuta menoa, joten osallistuin koulutuspäiville. Rahoittajia tapaisimme iltapäivällä. Olin aamulla, tietämättä sitä kuitenkaan itse, mennyt istumaan Joona Louhivuoren (Suomen Elokuvasäätiön uusi tuotantoneuvoja) viereen. Emme puhuneet toisille ensin sanaakaan, koska emme tunteneet toisiamme. Vasta välitauolla ollessani käytävällä juttelemassa kaverini kanssa, Lapin Elokuvakomission Nunnu Karppinen tuli esittelemään Joonan minulle. Jäimme käytävälle juttelemaan käsikirjoituksestani, josta Kalle oli edellisellä viikolla lähettänyt uuden version Joonalle luettavaksi. Joona kertoi olevansa vaikuttunut käsikirjoituksesta ja sanoi sen menneen juuri siihen suuntaan kuin hän oli toivonutkin. Hän ilmaisi käsikirjoituksen olevan ”almost there”.

Kaarlea näin seuraavalla kahvitunnilla ja hän kertoi Sari Volasen maininneen että hänen (Sarin) kantansa riippuu Joona Louhivuoren mielipiteestä. Kerroin että tapasin Joonan aikaisemmin ja hänen suhtautuminen oli pääosin myönteinen. Ennusmerkit olivat Kaarlen mukaan nyt hyvät. Ainoa mitä emme kumpikaan tienneet, oli AVEK:in Timo Korhosen mielipide käsikirjoituksesta. Kaarlella oli jälleen kiire jonnekin muualle, mutta näimme nopeasti jälleen seuraavalla kahvitauolla. Yksittäiset tapaamiset rahoittajien kanssa olivat kuulemma peruutettu ja tapaisimme heidän kaikki kerralla päivän päätteeksi. Ilmassa alkoi olla pientä jännitystä.

Iltapäivällä menin kahvioon, minne olimme sopineet tapaamisen. Kaarle, Joona Louhivuori ja Timo Korhonen olivat jo paikalla, mutta Sari oli edelleen toisessa palaverissa. Päätimme odottaa kunnes kaikki olisivat koolla. Hetken odottelun jälkeen ajauduimme kuitenkin keskustelemaan käsikirjoituksesta Joonan kanssa, joka jälleen ryhtyi esittelemään, nyt myös Kallen ja Timon kuullen, käsikirjoituksen vahvuuksia. Ironista kyllä, ennen kuin Sari edes ehti paikalle, Joona oli myynyt käsikirjoituksen Timo Korhoselle ja vakuuttanut minutkin siitä että tämä elokuva täytyy tehdä.

Sari ehti vihdoin palaveriin ja tiedusteli mitä olimme ehtineet keskustella. Joona tiedotti että tämä hanke voisi olla se ”synkkä aihe” missä Säätiö on ensi vuonna mukana. Kaarle tuntui käyttävän palaverin myönteisen sävyn hyväkseen ja tiedusteli Timo Korhosen kantaa. Hän ei enää juuri miettinyt, nosti vain katseensa ja totesi AVEKin olevan mukana. Sitten oli Sarin vuoro, joka lyhyen puheenvuoronsa lopuksi kuittasi palaverin sanomalla että kunhan YLE voi tehdä päätöksiä, ryhdytään kuvaamaan, eikö tämä ole tällä selvä. Ja olihan se. Yritin pysyä penkissä vaikka mieleni olisi tehnyt hypätä ylös penkistä ja kiittää heitä kaikkia. Mietin vain että nytkö tämä tapahtuu? Tämäkö on se hetki? Sitten Sari Volanen katsoi minua ja totesi. ”Sinulla on pitkä matka takana, nyt pääset vihdoin kuvaamaan.” Lopuksi puhuimme vielä tuotannosta. Kuka kuvaisi ja ketkä olisivat elokuvan näyttelijöitä? Mikä olisi elokuvan värimaailma, budjetti ja mistä työryhmä tulisi.

Väristykset tulivat kun kävelin ulos kahviosta. Jukka Asikainen seisoi Joonan kanssa kahvion edessä ja Jukka katsoi minua kuin olisi tiennyt minun kuulleen juuri hyviä uutisia. Katsoin takaisin, heitin käteni ylös ilmaan ja sanoin että pysytään kuulolla. Jukkaa nauratti, Joona vastasi että pysytään vain. Sitten painuin pihalle. Kävelin jyrkkää ylämäkeä, jalat tuntuivat kevyiltä, ihoa pisteli, päähän virtasi veri. Oli pakko kertoa jollekin. Soitin äidilleni ja kerroin että tänään oli ollut elokuvantekijänä elämäni paras päivä.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Erittäin lyhyen elokuvan tuottaminen

Arktista Vimmaa –koulutuspäivässä puheenvuoron käytti myös Pohjolan-Filmi Oy:ön tuottaja Elina Pohjola. Aiheena hänellä oli oli erittäin lyhyen elokuvan tuottaminen, esimerkkitapauksena tuore lyhytelokuva The Forest of Babel.

Case Study: The Forest of Babel

Mike Pohjolan kirjoittamassa, Elina Pohjolan tuottamassa ja pariskunnan yhdessä ohjaamassa seikkailullisessa elokuvassa kolme lasta yrittää pelastaa pinteeseen joutunutta poroa, mutta puhuvat kaikki eri kieliä: Rauna-Aletta pohjoissaamea, Ibai baskia ja Erdem kurdia. Elokuva on Taideteollisen korkeakoulun ja Pohjola-filmin yhteistuotanto, jonka on rahoittanut Euroopan komissio osana Languages Through Lenses -ohjelmaa.

Erittäin lyhyen elokuvan tekemisen haasteet ovat aikataulu ja kommunikaatio. Erityisesti kun elokuvaa kuvataan muualla. The Forest of Babelilla oli vain kaksi lukkoonlyötyä kuvauspäivää, joiden ehdoilla koko muu tuotanto eteni. Kuvausryhmällä ei ollut mahdollisuutta aikataulun sisäisiin muutoksiin, kuten usein pidemmissä tuotannoissa. Tästä samasta syystä työryhmän välintön informointi on tärkeää, kuin myös näyttelijöiden aikataulun suunnittelu. Näyttelijöiden täytyi löytyä kuvauskaupungista.

Esituotannon avainelementit

Kuvauspaikka ja paikallisten yhteistyötahojen etsiminen olivat elokuvan onnistumisen kannalta tärkeitä. Lapin elokuvakomissio avusti kuvauspaikan etsimisessä sekä castingvastaavan ja paikallisen järjestäjän löytämisessä, Lapin yliopisto hoiti tarvittavan kaluston, työryhmän ja majoituksen. Casting elokuvassa oli haasteellista, koska elokuvasssa käytettävät kielet olivat kurdi, baski ja pohjoissaame.

Viime hetken yllätyksenä ennen kuvauksia ilmeni, että poroja ei voi tuoda Santavaaraan, kuten oli suunniteltu. Sen sijaan elokuva on kuvattava kahdessa eri paikassa, vaikka tarina sijoittuu yhteen paikkaan. Ansa, josta lapset sitten poroja yrittävät pelastaa täytyy rakentaa kahteen eri kuvauspaikkaan, toisessa kuvauspaikassa ansaan jäänyttä poronvasaa esitti pelkkä talja. Valon vuoksi ansa oli rakennettava peilikuvana.

Kaksi kuvauspäivää ja jälkituotanto

Koska kuvausryhmällä oli käytettävissään vain kaksi kuvauspäivää, sääklaffivirheen riski oli erittäin suuri. Siltä onneksi vältyttiin, sää pysyi samanlaisena molempina kuvauspäivinä. Ansan siirtäminen ja uudelleen rakentaminen Santavaaraan oli työryhmälle suuri ponnistus. Leikkausvaiheessa se, kuinka lyhyt aika 90 sekuntia todella on, yllätti.

The forest of Babel palkittiin lokakuussa Prix Europassa Berliinissä opiskelijapalkinto Kultaisen vasikalla. Palkinnon suuruus on 6000 euroa.