"Kyllä on mukavaa,

…kun on pakkanen! Eikookki? Vielä kuuskymmentä yötä!” Tulipalopakkasten aikaan minut kohtasi kadulla reipas pullojenkerääjä, joka hehkutti tähän tapaan pakkasen ihanuutta. Kerrospukeutumisen vannoutuneena kannattajana olin pyntännyt itseni michelin-ukkoa muistuttavaksi jäykkäliikkeiseksi ulkoavaruuden olioksi. Varsinkin kaula on vuorattava tarkoin, muuten paleltuu läpi. Äidin lapsena antama opetus. Että pakkasestakin voi iloita! Mutta niinhän se on: makkaralla on kaksi päätä. Ja toinen tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Asioilla on puolensa. Positiivinen ja negatiivinen.

Negatiivisuus sitoo mielin määrin ihmisen voimavaroja. Positiivisuus puolestaan vapauttaa niitä, myös toisten hyväksi. Jäin miettimään pullonkerääjän hehkutusta. Säällä kuin säällä hän lähtee kierrokselleen. Pullojen keräys on sekä hänen harrastuksensa että työnsä, kuten oma kirjoittamiseni. Ja työ tehdään työtä tekemällä eikä herkuttelemalla. On maisteltava karvaitakin makuja. Entä jos sakariini, aspartaami tai aito sokkeri ei osukaan enää kielen/mielen päälle. Itse työn tekijäkin kitkeröityy, työ alkaa maistua puulle. Enää ei erota makuvivahteita, ”säätilanteesta” eli fiiliksestä puhumattakaan. Mikä neuvoksi?

Kuuntelin runoilija Heli Laaksosen haastattelua uudesta kirjastaan. Toimittaja tivasi häneltä, miksi näin pitkä väli edellisestä kirjasta, peräti viisi vuotta. Laaksonen vastasi, ettei hänellä ole ollut mitään sanottavaa. Mietin, onko minulla enää mitään uutta sanottavaa käsikirjoituksiini. Mistä saisin uudet silmät ja sydämen tekstien syventelyyn, jotta ne kelpaisivat edes itselleni saatikka muille? Ja jottei negatiivinen vaakakuppi imisi kaikkia luovia ajatuksia puoleensa? Työhön tarttumisen väistötekniikat ovat kyllä liiankin tuttuja ja niihin saan tukea turhan monelta suunnalta, kun kiinnostus kaikkeen mahdolliseen on sisäsyntyistä eikä siitä pääse irti. Mutta onko se este suurten toiveiden ja pyrkimysten toteutumiselle?

On tasan kuukausi kulunut siitä, kun kirjoitin yllä olevat rivit. Sen jälkeen maaliskuun moolokinkita nielaisi minut. En tohdi edes luetella, mitä kaikkea voimavaroja vaativaa siihen kitaan mahtui maailman järkyttävien tapahtumien lisäksi. Keskittyminen käsikirjoittamiseen oli mahdotonta. Kunnes sitten eräänä aamuna …

yllätin itseni kirjoittamasta uutta versiota, ties monennenko kerran. Teksti heräsi talviunestaan, johon se oli vaipunut Skabmagovilla saamani palautteen jälkeen. Innostuin ja aloin rellestää taas henkilöitteni kanssa kuten aiemmin ja ymmärtääkseni entistä vapautuneemmin. Maaliskuun moolokinkita oli siis tehnyt tehtävänsä. Se osoitti jälleen todeksi huoneentauluni sanoman: ”Anna muutokselle aikaa. Eihän mikään voi kasvaa pellossa, jota jatkuvasti kynnetään.”

Nyt ollaan jo huhtikuussa. Vettä on tullut pari päivää taivaalta ja järripeippojen ”ryystäminen” kuuluu pihakoivuissa. Joten eipä muuta kuin keväisin mielin Lapin Lisän korvaamatonta dramaturgista palautetta kuulemaan!

Yksinäisen aivoriihi

Minulla on ollut onni elää aikana, jolloin puitiin vielä riihtä. Riihessä hakattiin viljaa riusoilla eli varstoilla, niin että jyvät irtosivat viljan korsista ja tähkistä. Puinti oli hikistä hommaa. Silloin ei puhuttu riihikuivasta rahasta vaan viljasta, joka oli ja on edelleenkin arvokasta. Ja aijai, miten makealta maistui lämmin rukiista leivottu uudisleipä lapsen suussa, kun voi sen päällä suli.

Eilen puin ladulla omaa, yksinäistä aivoriihtäni parinkymmenen asteen pakkasessa ja yritin koota jyvät paperille kynän lakkoilusta huolimatta. Kun joen mutkan takaa karjahtivat ladulle moottorikelkkailijat, putkahti mieleeni, minkä puun takana piileksivät lukijani? Milloin he karjahtelevat mahdollisia kommenttejaan? Vai onko heitä?

Puinti aivoriihessäni on kiivaimmillaan silloin, kun teen jotain sellaista, mitä olen tehnyt elämässäni jo niin monta kertaa, ettei siihen tarvitse tuhlata enää ajatuksiaan, esim. tiskaan, imuroin, pyöräilen tai hiihdän. Kesäkeleillä varstat alkavat hutkia täysillä kasvimaata kitkiessä ja marjoja tai sieniä kerätessä. Hyvin usein aivoriihen toimintapiikki yllättää suihkussa tai muussa paikassa, missä kuulen veden solinaa. Ideat ovat, harmillista kyllä, monesti luonteeltaan sellaisia, että niitä on vaikea yksin toteuttaa, joten ne tulevat ja mahdottomuudessaan myös menevät. Olisi hienoa löytää yhteistyökumppani, jonka kanssa voisi pohtia ” idisten” kehittelymahdollisuuksia ja kenties myös toteuttaa niitä.

Vajaa kuukausi on kulunut Lapin Lisän palautesessiosta. Elämä on vienyt minua päivästä toiseen kuin äiti lasta, jonka jalka ei tahdo ehtiä maata koskettaa. Oma taidenäyttely, esiintyminen, opiskelu ym. Muutaman trillerin olen ehtinyt tv:stä katsoa. Mutta nyt pitäisi ruveta heruttelemaan itseään käsikirjoituksen pariin. Iso tyttö odottaa ja toteutuakseen tarvitsee minua. Nöyrin mielin lähden taas uudelle löytöretkelle sen kanssa. Arktisista olosuhteista huolimatta (tai niiden takia). Mittarissa paukkaa 34 asteen pakkanen, joka on kuitenkin vain vajaa puolet Antarktiksella sijaitsevan Vostokin tutkimusaseman maailman kireimmästä pakkaslukemasta.

Sukelluksia äärimmäisiin kokemuksiin

Luin jokin aika sitten sukeltajista, joiden intohimona on etsiä äärimmäisiä kokemuksia tutkimalla Bahamasaarten vedenalaisia luonnonvoimien muovaamia luolastoja. Kirjoittaminen on oikeastaan samanlaista, etsimistä ja löytämistä mielen tuntemattomasta merestä, ajatusten aaltojen puhkomilta reiteiltä ja syvänteistä. Kun lähtee sukeltelemaan aiheeseensa, lyöttäytyy henkilöittensä seuraan ja ujuttautuu heidän sisimpiensä syövereihin, yllättyy tuon tuostakin.

- ”Ei sen nyt noin pitänyt ajatella ja sanoa, vaan…Miksi se nyt tuolla tavoin teki jne.” Mutta minkäs teet, henkilöillä on oma elämänsä, johon on puututtava myöhemmin, ehkä hyvinkin rankalla kädellä. Silti kirjoittaminen vapaasti ilman pidikkeitä on riemukasta, kuin etenemistä Liisan ihmemaassa. Liian tiukka kurinalaisuus vie kirjoittamisestakin löytämisen ilon.

Inarin Skabmagovat tarjosivat tammikuussa erilaisia äärimmäisiä kokemuksia. Pakkanen huiteli 30 asteen tienoilla. Majapaikan keittiössä valmistettiin äärimmäisen maukkaita aterioita. Palautekeskustelut olivat äärimmäisen kannustavia. Festivaaleilla sai tutustua äärimmäisen mielenkiintoisiin ihmisiin ja kuulla heidän kokemuksiaan elokuvan teosta. Äärimmäisen vähän jäi kuitenkin aikaa elokuvien katseluun parin päivän aikana. Sentään Katja Gauriloffin Huuto tuuleen oli mahdollisuus katsoa ja osallistua Skabmagovien, Lapin elokuvakomission ja Lapin Lisän järjestämään keskustelutilaisuuteen ohjaajan kanssa - ja sitten onneksi kotitelevisiosta Anja Aholan Suomi tuli Saamenmaahan, molemmat äärimmäisen mahtavia dokumentteja.

Myös paluumatka oli äärimmäinen kokemus. Ilma kuin elokuvissa. Satoi lunta ja alijäähtynyttä vettä. Autoa lappoi koko ajan vastaan, koko muu Suomi oli tulossa juuri silloin Saamenmaahan, oikein rekkalasteittain. Tien reunakeppejä ei erottanut enää ja vastaan tullut ajoneuvo pöläytti aina lunta päälle niin, että näkyväisyys meni poikki äärimmäisen tuskalliseksi aikaa. Mutta urhea "sompailijamme" ja projektipäällikkömme Saila päihitti äärimmäisen luonnonilmiön ja pääsimme lopulta turvallisesti koteihimme. Väsyneinä, mutta ah, niin äärimmäisen onnellisina. Monet kiitokset Sailalle kuin myös kanssajännittäjille, Leenalle ja Grettalle, yhteisestä äärimmäisestä kokemuksesta! Elämä on elokuvaa ihmeellisempi. Onneksi.