Olin ehtinyt kirjoittaa jo useamman käsikirjoitusversion, kun helmikuussa 2009 avautui haku Tarinaputkeen. Valitsijaraatiin kuuluivat fiktion puolella Anja Kolehmaisen lisäksi Tapio Piirainen, joka muistetaan parhaiten elokuvistaan Poliisin Poika (1998), Raid (2003) ja Bodomin Legenda (2006) jotka hän on ohjannut ja käsikirjoittanut. Dokumenttielokuvia oli valitsemassa pitkänlinjan dokumenttielokuvaohjaajat Jouni Hiltunen ja Jouko Aaltonen.
Ehdolla oli 28 hanketta joista 15 oli fiktioita ja loput 13 dokumentteja. Tarinaputkeen valittiin lopulta yhdeksän hanketta, 5 dokumenttia ja 4 fiktiota joiden joukossa omakin käsikirjoitukseni oli. Olin iloinen ja yllättynyt, sillä valinta oli varmistanut pääsyni tehostettuun käsikirjoitustyöpajaan, loppuvuoden tarinamarkkinoille rahoittajien eteen sekä rahallisen palkkion tekemästäni työstä.
Käsikirjoitus ilman kasvoja
Seuraavaksi oli ryhdyttävä miettimään miten löytäisin elokuvalleni tuottajan. Tuntemattomana tekijänä olisi hyödyllistä löytää kokenut tuottaja, mutta asiaan liittyi eräs ongelma. Uraansa vasta aloittelevan käsikirjoittajan on vaikea lähestyä ohjaajia, tuottajia ja rahoittajia, jos käsikirjoitukselta puuttuu kasvot. Tarkoitan tällä että tuotantoyhtiöt, televisiokanavat ja Säätiöt vastaanottavat koko ajan uusia käsikirjoituksia, joihin heidän pitäisi löytää aikaa tutustua. Kun teksti tulee kokeneelta tekijältä, sillä on parempi mahdollisuus päätyä pinon päällimmäiseksi kuin tuntemattoman tekijän. Toinen pulmallinen asia oli Lapin tuottaja tilanne: fiktioelokuvia tuottavia yhtiöitä ei juuri ollut.
Ensimmäisen tuottaja joka luki käsikirjoitukseni, oli Cine Works OY:n tuottaja/Kuvaaja Petri Rossi jonka tapasin Torniossa huhtikuun alussa 2009. Tapaamisen oli alustanut ja järjestänyt opettajani Kemi-Tornion Ammattikorkeakoulusta, joka oli myös välittänyt käsikirjoituksen Petrille. Keskustelumme aikana huomasin käytännön tasolla teorian jonka esittelin edellisessä kappaleessa. Vaistosin että Petrillä oli ollut vaikeuksia suhtautua käsikirjoitukseen, kun hän oli lukenut sen tietämättä minusta tai tekemisistäni mitään. Mutta palaverin aikana, kun käsikirjoitus sai kasvot ja persoonan se heräsi henkiin ihan eri tavalla. Pääsin kertomaan itsestäni ja miksi kirjoitan juuri tällaista tarinaa, keskustelimme rakenteesta ja henkilöistä, dramaturgiasta ja siitä mihin suuntaan käsikirjoitusta hänen mielestään pitäisi kehittää. Tapaaminen ei lopulta johtanut yhteistyöhön tämän hankkeen kohdalla, mutta ovet jäivät auki tulevaisuuden varalta – lisäksi nyt tiesin, kuinka käsikirjoituksia tarjotaan ja miten niistä puhutaan.
keskiviikko 30. kesäkuuta 2010
tiistai 29. kesäkuuta 2010
Nyt on miesten vuoro
http://www.nordiskfilm.fi/
Miesten vuoro -dokumentin toinen ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Joonas Berghäll oli Lapin lisän ja Filmikaaren puhujavieraana Sodankylän filmifestivaalien yhteydessä. Berghäll kertoi kuulijoille tietysti dokumentin idean synnystä, tekovaiheesta ja rahoitushaasteista, joita nuori, melko kokematon ohjaaja kohtaa viedessään elokuvaideaansa läpi. Berghällin peräänantamattomuus ja usko siihen, että elokuva täytyy tehdä toi valkokankaalle sellaisen dokumentin, joka siellä nyt nähdään.
Kaikki lähti liikkeelle muutama vuosi sitten Rajaportin saunassa. Työuupumuksestaan elpyvä Berghäll vietti saunassa aikaa ja kuunteli hiljaa muiden miesten juttuja. Kerran eräs nuori mies kertoi kaverilleen urheilujuttujen lomassa, että on löytänyt elämänsä naisen. Toisella puolen vanhempi mies avautui toiselle, että he ovat päättäneet vaimonsa kanssa erota. Saunassa suomalaiselle miehelle tapahtuu siis jotain ennenkuulumatonta. Tästä pitää tehdä elokuva.
Miesten vuorossa siis saunotaan ja puhutaan. Noin siis pintapuolisesti katsottuna. Oikeastaan elokuvassa eletään miesten kautta elämän eri vaiheita, rakkautta, kuolemaa, iloja ja suruja. Vaikka elokuva kertoo suomalaisen miehen elämästä, pinnan alla kuitenkin liikkuu vielä syvempi merkitys. Miehisyyden tarkastelu.
Vaikka moni katsoja on epäillyt, niin elokuvan kohtaukset on oikeasti kuvattu kuumissa saunoissa. Yhteensä 20 saunassa ympäri Suomea. Kuvaustilanteessa kaikki, tuotantoryhmää myöten olivat rehellisesti alasti. Kamera asetettiin yhteen nurkkaan, kiukaan viereen ja siinä se tökötti koko kuvauksen ajan. Tuotantoryhmän ja kuvattavien välille vallitsi luottamus, sillä he kaikki olivat samassa asemassa: miehinä saunomassa.
Kuvausten aikana päähenkilöitä ei juuri ohjattu. Kamera käynnistyi aina kun keskustelu siirtyi johonkin syvällisempään ja mielenkiintoiseen aiheeseen. Kuvattavista tiedettiin etukäteen jotain heidän taustoistaan ja tarinoistaan, silti puolet tarinoista tuli kuvausryhmälle täytenä yllätyksenä.
Elokuvan pääroolissa ovat tavalliset suomalaiset miehet. Tekijöiden kädenjälki erottuu elokuvan pinnan alla piilevässä sanomassa. Ystävyydessä, rakkaudessa ja oman miehisyyden etsimisessä. Eipä ihme, että elokuva on yksi vuoden katsotuimmista dokumenteista. http://www.ses.fi/fi/
Aika on liukasta
Aika on liukasta. Se valuu päivien seulasta läpi kuin sammakonkutu sormien lomasta. Muistathan sen hyytelömäisen aineen, joka ilmestyi keväisin ojiin ja jota yritimme kerätä kämmenellä lasipurkkiin? Muka akvaarioksi. Se oli mielikuvitusta se. Sitä mielikuvitusta, josta voi pitää kiinni läpi elämän ja jota jokainen kirjoittaja tarvitsee. Ainakin fiktion kirjoittaja.
Pari viikkoa on tosiaan hukkunut riekkuessa arjen perässä ja sulatellessa Sodankylän työpajan antia, aivoriihen puintia parhaimmillaan. (Kyllä ryhmäsparraus käsikirjoittamisessa on rautaa, oikea Lapin tuplalisä yksilöohjauksen rinnalla!) Ja olihan se hienoa istua Lapinsuun täydessä katsomossa, nähdä itse Vesa-Matti Loirin haastattelu livenä ja itkeä Niskasen Pojat elokuvan herkissä hetkissä mukana.
Eikä vain pari viikkoa, vaan reilut neljä vuotta on siitä, kun lähetin ensimmäisen tarinan poikasen Lapin Lisään, joka sekin otti silloin ensi askeleitaan. Olen oppinut tuona aikana "kävelemään puuta vasten" - ottamaan vastaan kritiikkiä ja toteuttamaan "kill your darling" - menetelmää draaman alttarilla. Tuottamaan uusia käsikirjoitusversioita. Unelmoimaan, että ne joskus "löydettäisiin". Ja tietysti myös rahakätkö toteuttamista varten.
Hieno oivallus tuo Auf wiedersehen Finnland elokuvan täsmämarkkinointi!
Pari viikkoa on tosiaan hukkunut riekkuessa arjen perässä ja sulatellessa Sodankylän työpajan antia, aivoriihen puintia parhaimmillaan. (Kyllä ryhmäsparraus käsikirjoittamisessa on rautaa, oikea Lapin tuplalisä yksilöohjauksen rinnalla!) Ja olihan se hienoa istua Lapinsuun täydessä katsomossa, nähdä itse Vesa-Matti Loirin haastattelu livenä ja itkeä Niskasen Pojat elokuvan herkissä hetkissä mukana.
Eikä vain pari viikkoa, vaan reilut neljä vuotta on siitä, kun lähetin ensimmäisen tarinan poikasen Lapin Lisään, joka sekin otti silloin ensi askeleitaan. Olen oppinut tuona aikana "kävelemään puuta vasten" - ottamaan vastaan kritiikkiä ja toteuttamaan "kill your darling" - menetelmää draaman alttarilla. Tuottamaan uusia käsikirjoitusversioita. Unelmoimaan, että ne joskus "löydettäisiin". Ja tietysti myös rahakätkö toteuttamista varten.
Hieno oivallus tuo Auf wiedersehen Finnland elokuvan täsmämarkkinointi!
maanantai 28. kesäkuuta 2010
Ideasta teatteriin –dokumentin tie
Ohjaaja Virpi Suutarin dokumentti Auf wiedersehen Finnland kertoo neljän suomalaisen naisen, Elman, Roosan, Tertun ja Kaisun tarinan. Naiset pakenivat Lapin sodan mainingeissa Ruotsin kautta Saksaan. http://www.forrealproductions.fi/movie/42 . Alunperin ohjaajan tarkoitus oli tehdä dokumentti keskittyen enemmän itse Lapin sotaan. Lapin lisän ja Filmikaaren puhujavieraana Sodankylän filmifestivaaleilla käynyt elokuvan tuottaja Cilla Werning kertoi kuulijoille dokumentin tuotantovaiheista, keskittyen elokuvan levitykseen ja markkinointiin.
Vielä elokuvan tuotantovaiheessa dokumenttia ei ajateltu tarjottavan mukaan teatterilevitykseen. Valmiista tuotoksesta tuli kuitenkin sellainen, että elokuvan yksi rahoittajista, Yleisradiokin oli sitä mieltä, että teattereihin vain. Tekijöillä oli vain muutama pieni ongelma. Ensinnäkin, dokumenttien katsojaluvut ovat olleet viime vuosina varsin ankeita, pääsääntöisesti alle 10 000 katsojaa. http://www.ses.fi/fi/katsojaluvut10.asp .
Auf widersehen Finnlandin valmistuttua vuoden 2009 lopulla tilanne oli jo niin ankea, etteivät kaupalliset levittäjät olleet kiinnostuneita enää edes keskustelemaan dokumenttien levityksestä. Niinpä Auf wiedersehen Finnlandin levittäjäksi valittin kaupallisen levittäjän sijaan elokuvatekijöiden levitysjärjestö, Suomen elokuvakontakti. http://www.elokuvakontakti.fi/site/
Markkinointistrategiassa tuotantoyhtiö keskittyi elokuvan kahteen suureen vahvuuteen, alueelliseen kiinnostavuuteen sekä kohdeyleisöön. Eli siis pohjoissuomalaisiin mummoihin.Tuotantoyhtiö lähestyi suoramyyntimarkkinoinnilla eläkeläisjärjestöjä, senioriyhdistyksi, sotaveteraaneja, rintamanaisia ja lottia ynnä muita järjestöjä, joita kyseinen elokuva saattaisi kiinnostaa. Ensi-iltojen kynnyksellä elokuva saapui vain muutamalle paikkakunnalle kerrallaan. Elokuvan kanssa yhtäaikaa kaupungeissa vieraili ohjaaja Virpi Suutari, hankkien elokuvalle julkisuutta. Media teki elokuvasta tiheään juttuja, sillä sen aihe kiinnostava ja ohjaaja Virpi Suutari kiinnostava.
Kaiken kaikkiaan Auf wiedersehenin on nähnyt teatterissa yli 4000 katsojaa. Tuottaja Cilla Werning on tyytväinen lukuihin, ne ovat dokumentin katsojaluvuiksi ”ihan ok.” Yllätysmenestys saavutettiin Rovaniemellä, jossa Arktikum järjesti elokuvalle yhdeksän näytöstä. Näytökset keräsivät yhteensä 1356 katsojaa. Teattereiden suopeuteen näyttää elokuvaa saattoi osaltaan vaikuttaa myös se, että tuotantoyhtiö ei vaatinut itselleen teattereilta minimikorvausta, vain prosenttitulot. Ja mikä tärkeintä, elokuva tavoitti levityksessä kohderyhmänsä, mummot.
Vielä elokuvan tuotantovaiheessa dokumenttia ei ajateltu tarjottavan mukaan teatterilevitykseen. Valmiista tuotoksesta tuli kuitenkin sellainen, että elokuvan yksi rahoittajista, Yleisradiokin oli sitä mieltä, että teattereihin vain. Tekijöillä oli vain muutama pieni ongelma. Ensinnäkin, dokumenttien katsojaluvut ovat olleet viime vuosina varsin ankeita, pääsääntöisesti alle 10 000 katsojaa. http://www.ses.fi/fi/katsojaluvut10.asp .
Auf widersehen Finnlandin valmistuttua vuoden 2009 lopulla tilanne oli jo niin ankea, etteivät kaupalliset levittäjät olleet kiinnostuneita enää edes keskustelemaan dokumenttien levityksestä. Niinpä Auf wiedersehen Finnlandin levittäjäksi valittin kaupallisen levittäjän sijaan elokuvatekijöiden levitysjärjestö, Suomen elokuvakontakti. http://www.elokuvakontakti.fi/site/
Markkinointistrategiassa tuotantoyhtiö keskittyi elokuvan kahteen suureen vahvuuteen, alueelliseen kiinnostavuuteen sekä kohdeyleisöön. Eli siis pohjoissuomalaisiin mummoihin.Tuotantoyhtiö lähestyi suoramyyntimarkkinoinnilla eläkeläisjärjestöjä, senioriyhdistyksi, sotaveteraaneja, rintamanaisia ja lottia ynnä muita järjestöjä, joita kyseinen elokuva saattaisi kiinnostaa. Ensi-iltojen kynnyksellä elokuva saapui vain muutamalle paikkakunnalle kerrallaan. Elokuvan kanssa yhtäaikaa kaupungeissa vieraili ohjaaja Virpi Suutari, hankkien elokuvalle julkisuutta. Media teki elokuvasta tiheään juttuja, sillä sen aihe kiinnostava ja ohjaaja Virpi Suutari kiinnostava.
Kaiken kaikkiaan Auf wiedersehenin on nähnyt teatterissa yli 4000 katsojaa. Tuottaja Cilla Werning on tyytväinen lukuihin, ne ovat dokumentin katsojaluvuiksi ”ihan ok.” Yllätysmenestys saavutettiin Rovaniemellä, jossa Arktikum järjesti elokuvalle yhdeksän näytöstä. Näytökset keräsivät yhteensä 1356 katsojaa. Teattereiden suopeuteen näyttää elokuvaa saattoi osaltaan vaikuttaa myös se, että tuotantoyhtiö ei vaatinut itselleen teattereilta minimikorvausta, vain prosenttitulot. Ja mikä tärkeintä, elokuva tavoitti levityksessä kohderyhmänsä, mummot.
tiistai 22. kesäkuuta 2010
Mustan tien kehittely
Kun ryhdyin valmistelemaan käsikirjoitusta, alkuperäinen tarkoitukseni oli tehdä siitä tunnin mittainen ja esityspaikkana olisi Yleisradion Kotikatsomo. Vaikka minulla oli kokemusta lyhytelokuvien käsikirjoittamisesta ja ohjaamisesta ja aikaisemmat elokuvani olivat voittaneet palkintoja, tiesin että käsikirjoitukseni saattaminen tuotantoon tällä koulutus, - ja kokemuspohjalla olisi varsin haasteellista.
Onnekseni Lapissa oli juuri aloittanut Lapin Lisä -elokuvakäsikirjoitusten kehittelyhanke, jonka kautta minun oli mahdollista saada ammattimaista palautetta käsikirjoituksestani. Lapin Lisän kautta tutustuin Anja Kolehmaiseen, joka toimi fiktiokäsikirjoitusten dramaturgina ja palautteenantajana. Tapasimme Anjan kanssa ensimmäisen kerran Sodankylän elokuvajuhlilla vuoden 2008 kesäkuussa, ja esittelin hänelle idean jonka pohjalta halusin elokuvaani kirjoittaa. Palaute oli kannustavaa joten ryhdyin kirjoittamaan käsikirjoitusta seuraavaa tapaamistamme varten.
Tapasimme Anjan kanssa seuraavan kerran vuoden 2008 marraskuussa Rovaniemellä järjestetyillä Arktista Vimmaa media, - ja elokuvafestivaaleilla, jolloin minulla oli valmiina ensimmäinen versio. Anja kannusti minua, koska aiheeni oli ajankohtainen ja halusin kirjoittaa psykologisesti tarkkanäköistä elokuvaa, jota Suomessa aika harvoin nykypäivänä näkee. Samoilla festivaaleilla edellinen lyhytelokuvani Punainen Hetki (http://www.jussihiltunen.net/Punainen%20hetki.htm) voitti pääpalkinnon, jonka toivoin osaltaan auttavan tilanteessa, kun joskus kertoisin rahoittajille tai tuottajille kuka olen ja mitä olen aikaisemmin tehnyt.
Palauteistunnon jälkeen kehittely jatkuisi siten että tapaisimme säännöllisesti muutaman kerran vuodessa ja ensi vuoden alussa järjestettäisiin tarinaputki, mihin kaikki "lapinlisäläiset" lähettäisivät käsikirjoituksensa ja ammattilaisista koostuva raati valitsisi kehityskelpoisimmat elokuvaehdotukset työpajaan joka myöhemmin huipentuisi tarinamarkkinoille, missä jokainen jatkoon valittu käsikirjoittaja pääsisi pitsaamaan eli esittelemään ideansa elokuva-alan keskeisimmille rahoittajille.
Onnekseni Lapissa oli juuri aloittanut Lapin Lisä -elokuvakäsikirjoitusten kehittelyhanke, jonka kautta minun oli mahdollista saada ammattimaista palautetta käsikirjoituksestani. Lapin Lisän kautta tutustuin Anja Kolehmaiseen, joka toimi fiktiokäsikirjoitusten dramaturgina ja palautteenantajana. Tapasimme Anjan kanssa ensimmäisen kerran Sodankylän elokuvajuhlilla vuoden 2008 kesäkuussa, ja esittelin hänelle idean jonka pohjalta halusin elokuvaani kirjoittaa. Palaute oli kannustavaa joten ryhdyin kirjoittamaan käsikirjoitusta seuraavaa tapaamistamme varten.
Tapasimme Anjan kanssa seuraavan kerran vuoden 2008 marraskuussa Rovaniemellä järjestetyillä Arktista Vimmaa media, - ja elokuvafestivaaleilla, jolloin minulla oli valmiina ensimmäinen versio. Anja kannusti minua, koska aiheeni oli ajankohtainen ja halusin kirjoittaa psykologisesti tarkkanäköistä elokuvaa, jota Suomessa aika harvoin nykypäivänä näkee. Samoilla festivaaleilla edellinen lyhytelokuvani Punainen Hetki (http://www.jussihiltunen.net/Punainen%20hetki.htm) voitti pääpalkinnon, jonka toivoin osaltaan auttavan tilanteessa, kun joskus kertoisin rahoittajille tai tuottajille kuka olen ja mitä olen aikaisemmin tehnyt.
Palauteistunnon jälkeen kehittely jatkuisi siten että tapaisimme säännöllisesti muutaman kerran vuodessa ja ensi vuoden alussa järjestettäisiin tarinaputki, mihin kaikki "lapinlisäläiset" lähettäisivät käsikirjoituksensa ja ammattilaisista koostuva raati valitsisi kehityskelpoisimmat elokuvaehdotukset työpajaan joka myöhemmin huipentuisi tarinamarkkinoille, missä jokainen jatkoon valittu käsikirjoittaja pääsisi pitsaamaan eli esittelemään ideansa elokuva-alan keskeisimmille rahoittajille.
maanantai 14. kesäkuuta 2010
TÄSTÄ SE ALKAA
Tästä se alkaa. Ei tarvitse muuta kuin saada itsensä koneen ääreen ja antaa tulla! Ilman etukäteisajatusta, tuosta vaan tajunnan virran pisaroita poimimaan! Sen kummempaa zoomaamatta, rajaamatta, kritisoimatta tai stilisoimatta. Täytyyhän jotakin tekemistä jättää myös lukijalle tai -joille. Nimittäin se mahdollinen tai mahdoton helmien/raakunkuorien poimiminen poukkoilevien sanojen seasta.
Elämä tässä maailmassa on kerrassaan ihmeellinen – aina oppii uutta!
Sanatyöläisen intohimolla maistelin jo aamusta sanoja. MAKARAPA? Mitä se tarkoittaa – haukansilmäni sanoo, että siinä on kaksi kirjoitusvirhettä, sen pitää olla tietysti MAKKARAPATA – vai? No, eipä tietenkään, sehän on eteläafrikkalainen kypärä, keksitty jalkapallofanien pään suojaksi. Aika hauskannäköinen härveli!
Keksisipä joku käsikirjoituskypärän, jonka voisi painaa päähänsä deadlinen lähestyessä ja joka saisi aikaan inspiskuhinaa aivonystyröissä silloinkin, kun pää on tyystin tyhjä.
Kaikesta huolimatta tai juuri sen takia: Maata näkyvissä! Ainakin kynsien alla - kesä kun tulla tupsahti tekstiviestiä lähettämättä ja paniikki iski saman tien kylvö- ym. pihapuuhissa. Vaan se on ihanaa, kun ei tarvitse siemeniä viskoa yksin, on nääs sellainen kylvökomppania apuna, etten ole nähnyt aiemmin. Kova on talkoohenki tämän suven sääskillä! Joten saattaapi olla, että jälki on jonkin sortin vuoroviljelystä: rivit ja lajit sekaisin. Vähän niinkuin aloittaessa uutta elokuvakäsikirjoitusta.
Mutta kova on talkoohenki Lapin Lisän tarinaputkilaisillakin. Käsikirjoituksia pukkaa harva se päivä, jotta kohta on koneen muisti täynnä, puhumattakaan omasta muistista. Ja huomenna se alkaa, työpaja Sodankylässä ja sparraus osaavien dramaturgien opastuksella. Siitä sitten seuraavalla kerralla...
Sinikka
Elämä tässä maailmassa on kerrassaan ihmeellinen – aina oppii uutta!
Sanatyöläisen intohimolla maistelin jo aamusta sanoja. MAKARAPA? Mitä se tarkoittaa – haukansilmäni sanoo, että siinä on kaksi kirjoitusvirhettä, sen pitää olla tietysti MAKKARAPATA – vai? No, eipä tietenkään, sehän on eteläafrikkalainen kypärä, keksitty jalkapallofanien pään suojaksi. Aika hauskannäköinen härveli!
Keksisipä joku käsikirjoituskypärän, jonka voisi painaa päähänsä deadlinen lähestyessä ja joka saisi aikaan inspiskuhinaa aivonystyröissä silloinkin, kun pää on tyystin tyhjä.
Kaikesta huolimatta tai juuri sen takia: Maata näkyvissä! Ainakin kynsien alla - kesä kun tulla tupsahti tekstiviestiä lähettämättä ja paniikki iski saman tien kylvö- ym. pihapuuhissa. Vaan se on ihanaa, kun ei tarvitse siemeniä viskoa yksin, on nääs sellainen kylvökomppania apuna, etten ole nähnyt aiemmin. Kova on talkoohenki tämän suven sääskillä! Joten saattaapi olla, että jälki on jonkin sortin vuoroviljelystä: rivit ja lajit sekaisin. Vähän niinkuin aloittaessa uutta elokuvakäsikirjoitusta.
Mutta kova on talkoohenki Lapin Lisän tarinaputkilaisillakin. Käsikirjoituksia pukkaa harva se päivä, jotta kohta on koneen muisti täynnä, puhumattakaan omasta muistista. Ja huomenna se alkaa, työpaja Sodankylässä ja sparraus osaavien dramaturgien opastuksella. Siitä sitten seuraavalla kerralla...
Sinikka
perjantai 11. kesäkuuta 2010
Musta tienpinta kimaltelee -elokuvakäsikirjoituksen synty
Vuoden 2008 keväällä sain vahvan tunteen siitä, että minun pitäisi kirjoittaa elokuvakäsikirjoitus ja yrittää tehdä siitä elokuva. Olin juuri ollut silminnäkijänä tilanteessa, missä parikymppinen mies saapui autolla yökerhon eteen ja ampui ensin kaksi laukausta auton sisältä kiväärillä ja nousi sen jälkeen kadulle ja jatkoi ihmisten ampumista käsiaseella. Lopulta ampuja surmasi itsensä.
Tapahtumahetkellä ja muutama päivä sen jälkeen, tilannetta oli edelleen vaikea käsittää. Todellisuus teki siitä epätodellista. Ihmisen kohdatessa jotain mitä on vaikea heti hyväksyä, menee hetki prosessoidessa, uskoako kokemaansa vai ei. Muistan ajatelleeni, kun pakenin ammuskelua että mitä oikein pakenen, ei tämä voi olla todellista. Eräs ystäväni joka silloin oli tapahtumapaikalla kanssani, jähmettyi paikoilleen eikä kyennyt liikkumaan ennen kuin käskin hänetkin suojautumaan.
Muistan elävästi kuinka menin aamuyöllä äitini kotiin, missä hän nukkui miehensä kanssa. Herätin äitini ja totesin hänelle mitä oli juuri tapahtunut. Sillä hetkellä, herätessään siihen että hänen poikansa ilmoittaa nähneensä kolmen ihmisen kuolleen silmiensä eteen, hän kykeni vain ihmettelemään maailman menoa. Aamulla äitini tuli halaamaan minua ja keskustelimme asiasta. Huomasin hänen nyt olevan hiukan poissa tolaltaan siitä mahdollisuudesta, että hän olisi saattanut menettää viime yönä poikansa ampumavälikohtauksen aikana hänen nukkuessaan.
Matkalla Rovaniemeltä takaisin kotiini Tornioon ajattelin myös niitä ihmisiä jotka olivat menettäneet läheisiään ammuskelussa. Kuolleet olivat joidenkin läheisiä ja mietin, kuinka vaikeaa heidän oli selvitä menetyksestään. Väkivalta oli vaikuttanut vahvasti myös niihin, joihin se ei kohdistunut suoraan. Tilanteen kääntöpuolena oli ihmisten lähentyminen – muistutus siitä, kuinka tärkeitä läheiset ihmiset meille kaikille ovat. Minä ja ystäväni olimme jakaneet yhdessä tilanteen joka tulisi olemaan ainutlaatuista välillämme.
Kotiin päästyäni minulla oli mielikuva siitä millaisen käsikirjoituksen aiheestani haluaisin tehdä. Painuin lähes suoraan koneelleni hahmottelemaan ensimmäistä versiota synopsiksesta ja edessä tulisi olemaan yli kahden vuoden käsikirjoitus ja kehittelyjakso ylä – ja alamäkineen.
Tapahtumahetkellä ja muutama päivä sen jälkeen, tilannetta oli edelleen vaikea käsittää. Todellisuus teki siitä epätodellista. Ihmisen kohdatessa jotain mitä on vaikea heti hyväksyä, menee hetki prosessoidessa, uskoako kokemaansa vai ei. Muistan ajatelleeni, kun pakenin ammuskelua että mitä oikein pakenen, ei tämä voi olla todellista. Eräs ystäväni joka silloin oli tapahtumapaikalla kanssani, jähmettyi paikoilleen eikä kyennyt liikkumaan ennen kuin käskin hänetkin suojautumaan.
Muistan elävästi kuinka menin aamuyöllä äitini kotiin, missä hän nukkui miehensä kanssa. Herätin äitini ja totesin hänelle mitä oli juuri tapahtunut. Sillä hetkellä, herätessään siihen että hänen poikansa ilmoittaa nähneensä kolmen ihmisen kuolleen silmiensä eteen, hän kykeni vain ihmettelemään maailman menoa. Aamulla äitini tuli halaamaan minua ja keskustelimme asiasta. Huomasin hänen nyt olevan hiukan poissa tolaltaan siitä mahdollisuudesta, että hän olisi saattanut menettää viime yönä poikansa ampumavälikohtauksen aikana hänen nukkuessaan.
Matkalla Rovaniemeltä takaisin kotiini Tornioon ajattelin myös niitä ihmisiä jotka olivat menettäneet läheisiään ammuskelussa. Kuolleet olivat joidenkin läheisiä ja mietin, kuinka vaikeaa heidän oli selvitä menetyksestään. Väkivalta oli vaikuttanut vahvasti myös niihin, joihin se ei kohdistunut suoraan. Tilanteen kääntöpuolena oli ihmisten lähentyminen – muistutus siitä, kuinka tärkeitä läheiset ihmiset meille kaikille ovat. Minä ja ystäväni olimme jakaneet yhdessä tilanteen joka tulisi olemaan ainutlaatuista välillämme.
Kotiin päästyäni minulla oli mielikuva siitä millaisen käsikirjoituksen aiheestani haluaisin tehdä. Painuin lähes suoraan koneelleni hahmottelemaan ensimmäistä versiota synopsiksesta ja edessä tulisi olemaan yli kahden vuoden käsikirjoitus ja kehittelyjakso ylä – ja alamäkineen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)