Musta alkaa tuntua sitä jännittävämmältä, mitä lähemmäs Tarinamarkkinoiden tuotantotyöpaja ehtii. Vieläkö mister Murphy mahtaa pitää pihdeissään käsikirjoitustani? Onko tekstini päässyt "Yksin järven yli" eli perille, sen elinkaaren jatkumisen kannalta tärkeiden lukijoiden käsiin?
Miksi tällaista kyselen? Tuota…kun nämä operaattorit ja mokkulat, roskapostisihdit ja raja-alueen yllättävät verkkovierailut, jotka liittyvät nykyisiin viestinlennätysvälineisiin, eivät aina täytä niistä annettuja lupauksia tai ylittävät arvaamatta valtuutensa tehtävän suorituksessaan.. Kun viesti liitteineen lähtee, sitä ummistaa onnellisena ja luottavaisena silmänsä eikä ryntää heti perään kyselemään, no, tuliko perille. Varsinkin, kun posti ei lennä bumerangina omaan lootaan.
Mutta oppia ikä kaikki. Nyt tiedän, että on ruvettava kyselemään tärkeimpien postien perään viimeistään seuraavana päivänä, onko ”lapsi” tallessa. Miten niin? No siksi, kun Yksin järven yli hukkui useamman kerran tämän kuun aikana. Onneksi ei kuitenkaan ”meren mustiin laineisiin”, vaikka ”tuonen käki jossain kukkui” siihen malliin, että mister Murphy lakeineen pulpahti ajatusteni aallokossa pintaan. Miten Marie Curie aikoinaan sanoikaan: ”Elämä ei ole helppoa kenellekään. Entä sitten? Meidän pitää olla sinnikkäitä ja ennen kaikkea luottaa itseemme. Meidän täytyy uskoa, että meillä on jokin lahja ja sen toteuttamiseen on pyrittävä hinnalla millä hyvänsä.” Mitä hän noilla kolmella viimeisimmällä sanalla sitten tarkoittikaan? Uskoisin, että jotain myös siitä tekemisen ja yrittämisen palosta, mikä elokuvan tekijöillä on, meistä käsikirjoittajista asti.
On mahtavaa, että saamme Lapin Lisän puitteissa taas tarvittavaa palautetta ja lisäoppia käsikirjoitusten valmiiksi työstämiseen. Siispä pää pois pensaasta ja innolla tuottajien ja dramaturgien löylytykseen! Mutta millaiselle koetukselle nahka joutuu Cape Eastissa? Ehkä peräti nahkurin orsille? Perästä kuuluu, sanoi…
tiistai 28. syyskuuta 2010
perjantai 24. syyskuuta 2010
Musta tie: kyllä, ei, en tiedä, ehkä...
Tarinamarkkinoiden ja Säätiö vierailun jälkeen olin jälleen kirjoittanut uuden version käsikirjoituksesta, jonka olin lähettänyt Jukka Asikaiselle. Se että Volanen ei aikaisemmin ollut antanut edellistä versiota Kotikatsomon tuottaja Leena Kempille, tuntui nyt järkeen käyvältä, koska hän pääsisi heti tutustumaan tuoreimpaan ja pisimmälle kehiteltyyn versioon. Soitin Leena Kempille ja kerroin kuka olen. Hän ei ensin muistanut minua, mutta kun ryhdyin lyhyesti kertomaan projektistani, Leena muisti puhuneensa hankkeestani Sari Volasen ja Jukka Asikaisen kanssa. Sovimme että lähettäisin olemassa olevan ”paketin” hänelle tutustumista varten.
Viikon päästä soitin Leena Kempille uudelleen. Hän oli lukenut käsikirjoitukseni, mutta kaipasi lisää aikaa lukeakseen tekstin uudelleen, muistiinpanojen kanssa. Lyhyen puhelun aikana, ainoa asia mihin Kemppi halusi kiinnittää huomiota, oli elokuvan pituus. Vaikka tekstisivuja oli päälle 50, Kemppi ei ollut varma pitäisikö elokuvasta tehdä puolituntinen vai yli tunnin mittainen, joten hän kysyi minulta. Vastasin että olen alun perin kirjoittanut elokuvasta 50 – minuutin televisioelokuvaa ja sellaisena sitä nyt tarjoan. Kysymys näytteli suurta osaa kahdesta eri syystä. Ensinnäkin mikäli haluaisin tehdä elokuvasta 50 minuuttisen tai pidemmän, rahoituspäätös kuuluisi YLEssä Leena Kempin ja Suomen Elokuvasäätiössä Jukka Asikaisen tehtäväksi. Toiseksi, jos tarinan pituutta laskisi puoleen tuntiin, päätöksenteko siirtyisi eri tuotantoneuvojille ja tarinanrakennetta täytyisi miettiä uudelleen, jotta voisin kertoa saman tarinan puolet lyhyemmässä ajassa. Lisäksi Yleisradiossa oli menossa ”talousremontti”, joka aiheutti kysymyksiä, niin ohjelmapaikkojen kuin Yleisradion budjetinkin suhteen. Pidemmän muodon läpiajaminen olisi ollut kovemman työn takana, sillä Kotikatsomon ”slotti” oli haasteellinen kokeneemmillekin tekijöille. Toisaalta puolituntisten ohjelmapaikka Uudessa Kinossa oli vaarassa jäädä kokonaan pois, tai ainakin joidenkin huhujen mukaan siitä oli käyty YLEssä keskusteluita.
Helmikuun alussa tulivat jälleen Elokuvasäätiön tukipäätökset. Soitin päätösten julkistamista edeltävänä päivänä Jukka Asikaiselle ja tiedustelin oliko hän myöntänyt minulle käsikirjoitustuen. Jukka kertoi että ei voi myöntää minulle käsikirjoitukseen tukea, ennen kuin Yleisradion kanta elokuvani toteuttamisen suhteen on selvillä. Olin pettynyt, vaikka vaistoni olivat kertoneet minulle jo aikaisemmin että päätös hankkeeni kohdalla jäisi vielä tässä Säätiön kokouksessa pöydälle. Jukka kuitenkin lisäsi keskustelumme loppuun että minun ei olisi syytä olla huolissani, neuvottelut eivät päättyisi vielä tähän.
Soitin jälleen Leena Kempille, ja tiedustelin, joko hän oli ehtinyt syvemmin tutustua käsikirjoitukseeni. Kemppi oli muodostanut käsikirjoituksen pohjalta oman näkemyksen siitä mikä tarinassa on oleellista ja mitä voisi vielä jättää pois. Hän lisäsi vielä että haluaa keskustella käsikirjoituksen pituudesta vielä Sari Volasen kanssa, ennen kuin neuvotteluita jatketaan suuntaan tai toiseen. Puhelun jälkeen jäin miettimään Kempin mielipiteitä tarinan sisällöstä. Uudet näkemykset olivat säikäyttäneet minut aluksi, vaikka olinkin keskustelun aikana myötäillyt Kempin ajatuksia. Tilanne oli hieman ristiriitainen, koska en millään voinut nähdä, miten elokuvan pituutta olisi voinut lyhentää puolella, ilman että tarinasta katoaisi jotain oleellista.
Päätin kääntyä vielä puolueettoman henkilön puoleen ja soitin Anja Kolehmaiselle, joka oli toiminut dramaturgina käsikirjoituksen kehittelyssä. Puhelumme kesti pitkään, kun keskustelimme käsikirjoituksen sisällöstä. Olimme yhdessä sitä mieltä, että tarinassa ei ole niin paljon ”löysää” että puolet pituudesta voitaisiin karsia pois. Tarinan kehittämiseen kuitenkin löytyi jälleen uusia ideoita joten ryhdyin työstämään jälleen uutta versiota, jonka pituus säilyisi alkuperäisenä.
Viikon päästä soitin Leena Kempille uudelleen. Hän oli lukenut käsikirjoitukseni, mutta kaipasi lisää aikaa lukeakseen tekstin uudelleen, muistiinpanojen kanssa. Lyhyen puhelun aikana, ainoa asia mihin Kemppi halusi kiinnittää huomiota, oli elokuvan pituus. Vaikka tekstisivuja oli päälle 50, Kemppi ei ollut varma pitäisikö elokuvasta tehdä puolituntinen vai yli tunnin mittainen, joten hän kysyi minulta. Vastasin että olen alun perin kirjoittanut elokuvasta 50 – minuutin televisioelokuvaa ja sellaisena sitä nyt tarjoan. Kysymys näytteli suurta osaa kahdesta eri syystä. Ensinnäkin mikäli haluaisin tehdä elokuvasta 50 minuuttisen tai pidemmän, rahoituspäätös kuuluisi YLEssä Leena Kempin ja Suomen Elokuvasäätiössä Jukka Asikaisen tehtäväksi. Toiseksi, jos tarinan pituutta laskisi puoleen tuntiin, päätöksenteko siirtyisi eri tuotantoneuvojille ja tarinanrakennetta täytyisi miettiä uudelleen, jotta voisin kertoa saman tarinan puolet lyhyemmässä ajassa. Lisäksi Yleisradiossa oli menossa ”talousremontti”, joka aiheutti kysymyksiä, niin ohjelmapaikkojen kuin Yleisradion budjetinkin suhteen. Pidemmän muodon läpiajaminen olisi ollut kovemman työn takana, sillä Kotikatsomon ”slotti” oli haasteellinen kokeneemmillekin tekijöille. Toisaalta puolituntisten ohjelmapaikka Uudessa Kinossa oli vaarassa jäädä kokonaan pois, tai ainakin joidenkin huhujen mukaan siitä oli käyty YLEssä keskusteluita.
Helmikuun alussa tulivat jälleen Elokuvasäätiön tukipäätökset. Soitin päätösten julkistamista edeltävänä päivänä Jukka Asikaiselle ja tiedustelin oliko hän myöntänyt minulle käsikirjoitustuen. Jukka kertoi että ei voi myöntää minulle käsikirjoitukseen tukea, ennen kuin Yleisradion kanta elokuvani toteuttamisen suhteen on selvillä. Olin pettynyt, vaikka vaistoni olivat kertoneet minulle jo aikaisemmin että päätös hankkeeni kohdalla jäisi vielä tässä Säätiön kokouksessa pöydälle. Jukka kuitenkin lisäsi keskustelumme loppuun että minun ei olisi syytä olla huolissani, neuvottelut eivät päättyisi vielä tähän.
Soitin jälleen Leena Kempille, ja tiedustelin, joko hän oli ehtinyt syvemmin tutustua käsikirjoitukseeni. Kemppi oli muodostanut käsikirjoituksen pohjalta oman näkemyksen siitä mikä tarinassa on oleellista ja mitä voisi vielä jättää pois. Hän lisäsi vielä että haluaa keskustella käsikirjoituksen pituudesta vielä Sari Volasen kanssa, ennen kuin neuvotteluita jatketaan suuntaan tai toiseen. Puhelun jälkeen jäin miettimään Kempin mielipiteitä tarinan sisällöstä. Uudet näkemykset olivat säikäyttäneet minut aluksi, vaikka olinkin keskustelun aikana myötäillyt Kempin ajatuksia. Tilanne oli hieman ristiriitainen, koska en millään voinut nähdä, miten elokuvan pituutta olisi voinut lyhentää puolella, ilman että tarinasta katoaisi jotain oleellista.
Päätin kääntyä vielä puolueettoman henkilön puoleen ja soitin Anja Kolehmaiselle, joka oli toiminut dramaturgina käsikirjoituksen kehittelyssä. Puhelumme kesti pitkään, kun keskustelimme käsikirjoituksen sisällöstä. Olimme yhdessä sitä mieltä, että tarinassa ei ole niin paljon ”löysää” että puolet pituudesta voitaisiin karsia pois. Tarinan kehittämiseen kuitenkin löytyi jälleen uusia ideoita joten ryhdyin työstämään jälleen uutta versiota, jonka pituus säilyisi alkuperäisenä.
keskiviikko 22. syyskuuta 2010
SADUTUKSEN TAIKARINKI
Minulla oli lapsuuden leikkikaverina todellinen ”satusetä”. Tarinaa syntyi joka välissä, saduttipa häntä tai ei. Ehkäpä pojan satuiluun oli syynä kodin kurikulttuuri. Satuilu helpotti hänen muuten niin ankaraa arkeaan. ”Syö, niin saat selkääs!” oli koulusta palanneelle lapselle lähes jokapäiväinen lausahdus, jonka hän sai kuulla äidiltään ja joka syöpyi usein toistuvana ja pelottavana myös minun muistiini. Sadutuksessa ei ole kuitenkaan kysymys satuilusta, vaikka mielestäni niillä on tietty yhteys. Satuilu on käsitykseni mukaan sekin tarinan kertomista. Satuillessaan kertoja itse uskoo tarinansa todeksi, vaikkei se sitä olekaan. Sadutuksessa kerrotaan myös tarina, mutta se voi olla sadutettavan valinnan mukaan joko satu tai tositarina. (Käytännössä kenties näidenkin rajat hämärtyvät!)
Sadutuskoulutuksesta
Lapin Lisä on toimintansa aikana tarjonnut monipuolista elokuva-alan koulutusta. Viimeksi syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna oli vuorossa sadutuskoulutus. Sen aikana perehdyttiin sadutusmenetelmään käsikirjoituksen aineiston tai muun taiteellisen materiaalin keruussa. Painopisteenä oli sadutustarinoiden työstö audiovisuaalisiksi teoksiksi tanssitaiteen tohtori Kirsi Heimosen ohjauksessa. Heimonen on toiminut sadutuskouluttajana sekä Suomessa että ulkomailla. (Tasokkaalle kurssille olisi mahtunut lähes kolminkertainen määrä osallistujia!)
Koulutuksen antiin kuului sekä sadutettavana että saduttajana toimiminen. Parityöskentelyn avulla menetelmä konkretisoitui jokaiselle ja oppiminen tapahtui tosi hauskalla tavalla. Molemmat roolit tarjosivat ja myös vaativat aktiivista toimintaa koko sadutuksen ajan. Itse sadutustilanne, vuorovaikutus kertojan ja kuuntelijan/kirjaajan välillä, antoi tärkeän omakohtaisen kokemuksen sadutuksen osallistavasta toimintakulttuurista, toisen uudenlaisesta kohtaamisesta.
Jihuu! Koin kurssilla myös ahaa-elämyksen. Jo vuonna 1990 olen tietämättäni käyttänyt menetelmää koulutulokkaille sanataiteen perusopetuksessa. (Jo sitte ossaaki ihmiselle tulla vähästä hyä mieli!)
Kurssiin palatakseni, sen aikana tähdennettiin, että alun perin lasten tarinoiden tallennukseen käytetty menetelmä sopii kaikenikäisille. Sadutuksen avulla kerätyt tarinat voi julkaista, mutta tietenkin vain kertojan luvalla. Kirsi Heimosen ohjaamassa lyhytelokuvassa En muista. Muistan, johon tutustuttiin koulutuksen aikana, lasten tarinat ovat ydin. Ne avautuvat katsojalle mielenkiintoisella tavalla esiintyjien ja musiikin kautta. Elokuvan käsikirjoitus ja koreografia ovat myös Heimosen.
Satua vai totta?
Entä omat tarinani, joita olen vuosien aikana on työstänyt? Miten ne ovat syntyneet? Mikä niissä on satua, mikä totta?
Jos käsikirjoitukseni lähtökohtana on jokin varhaislapsuuden kokemus, muistanko sen väärin vai oikein? Jos jään asiaa pohtimaan, kirjoittaminen tyssää siihen. Siispä en pohdi, vaan uskon, että niin on tapahtunut. Mitä siitä taas seuraa, on täysin minun vallassani, kunnes tapahtuu se kumma juttu: henkilöt tekevät vallankumouksen ja alkavat elää omaa elämäänsä, rakentaa tarinataloaan minusta piittaamatta. Minun on yritettävä pitää ohjakset tiukalla, että niiden toiminta olisi käsikirjoituksen kannalta oikeansuuntaista. Ja huudettava välistä Lapin Lisän dramaturgia apuun, etteivät mielikuvituksen hurjat orhit laukkaile ojasta allikkoon!
Kun työstää pitkään samaa fiktiota, niin kuin olen tehnyt käsikirjoitusteni kanssa, alkujaan selkeät toden ja sadun rajat hämärtyvät. Tarinaan alkaa uskoa kokonaisuudessaan. Mutta niin onkin tehtävä, mikäli olen oikein ymmärtänyt. On uskottava omaan tarinaansa ja myös itseensä. Vasta sitten voi toivoa, että valo putken päässä roihahtaa täysiin luxeihinsa.
Onko sinulla vastaavia/erilaisia kokemuksia?
Sadutuskoulutuksesta
Lapin Lisä on toimintansa aikana tarjonnut monipuolista elokuva-alan koulutusta. Viimeksi syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna oli vuorossa sadutuskoulutus. Sen aikana perehdyttiin sadutusmenetelmään käsikirjoituksen aineiston tai muun taiteellisen materiaalin keruussa. Painopisteenä oli sadutustarinoiden työstö audiovisuaalisiksi teoksiksi tanssitaiteen tohtori Kirsi Heimosen ohjauksessa. Heimonen on toiminut sadutuskouluttajana sekä Suomessa että ulkomailla. (Tasokkaalle kurssille olisi mahtunut lähes kolminkertainen määrä osallistujia!)
Koulutuksen antiin kuului sekä sadutettavana että saduttajana toimiminen. Parityöskentelyn avulla menetelmä konkretisoitui jokaiselle ja oppiminen tapahtui tosi hauskalla tavalla. Molemmat roolit tarjosivat ja myös vaativat aktiivista toimintaa koko sadutuksen ajan. Itse sadutustilanne, vuorovaikutus kertojan ja kuuntelijan/kirjaajan välillä, antoi tärkeän omakohtaisen kokemuksen sadutuksen osallistavasta toimintakulttuurista, toisen uudenlaisesta kohtaamisesta.
Jihuu! Koin kurssilla myös ahaa-elämyksen. Jo vuonna 1990 olen tietämättäni käyttänyt menetelmää koulutulokkaille sanataiteen perusopetuksessa. (Jo sitte ossaaki ihmiselle tulla vähästä hyä mieli!)
Kurssiin palatakseni, sen aikana tähdennettiin, että alun perin lasten tarinoiden tallennukseen käytetty menetelmä sopii kaikenikäisille. Sadutuksen avulla kerätyt tarinat voi julkaista, mutta tietenkin vain kertojan luvalla. Kirsi Heimosen ohjaamassa lyhytelokuvassa En muista. Muistan, johon tutustuttiin koulutuksen aikana, lasten tarinat ovat ydin. Ne avautuvat katsojalle mielenkiintoisella tavalla esiintyjien ja musiikin kautta. Elokuvan käsikirjoitus ja koreografia ovat myös Heimosen.
Satua vai totta?
Entä omat tarinani, joita olen vuosien aikana on työstänyt? Miten ne ovat syntyneet? Mikä niissä on satua, mikä totta?
Jos käsikirjoitukseni lähtökohtana on jokin varhaislapsuuden kokemus, muistanko sen väärin vai oikein? Jos jään asiaa pohtimaan, kirjoittaminen tyssää siihen. Siispä en pohdi, vaan uskon, että niin on tapahtunut. Mitä siitä taas seuraa, on täysin minun vallassani, kunnes tapahtuu se kumma juttu: henkilöt tekevät vallankumouksen ja alkavat elää omaa elämäänsä, rakentaa tarinataloaan minusta piittaamatta. Minun on yritettävä pitää ohjakset tiukalla, että niiden toiminta olisi käsikirjoituksen kannalta oikeansuuntaista. Ja huudettava välistä Lapin Lisän dramaturgia apuun, etteivät mielikuvituksen hurjat orhit laukkaile ojasta allikkoon!
Kun työstää pitkään samaa fiktiota, niin kuin olen tehnyt käsikirjoitusteni kanssa, alkujaan selkeät toden ja sadun rajat hämärtyvät. Tarinaan alkaa uskoa kokonaisuudessaan. Mutta niin onkin tehtävä, mikäli olen oikein ymmärtänyt. On uskottava omaan tarinaansa ja myös itseensä. Vasta sitten voi toivoa, että valo putken päässä roihahtaa täysiin luxeihinsa.
Onko sinulla vastaavia/erilaisia kokemuksia?
keskiviikko 8. syyskuuta 2010
Musta tie matkalla Suomen Elokuvasäätiöön
Tarinamarkkinoiden jälkeen olin täynnä energiaa ja halusin viedä asioita nopeasti eteenpäin jotta pääsisin kuvaamaan elokuvaani. Minulla oli edelleen yksi ongelma ratkaisematta: tuottajaa ei ollut. Olin aikaisemmin tehnyt kaksi lyhytelokuvaa pienehkön paikallisen tuotantoyhtiön kanssa, ja yhteistyön jatkaminen heidän kanssaan olisi tuntunut luontevalta. He eivät kuitenkaan olleet aikaisemmin tuottaneet tämän kokoluokan televisioelokuvaa ja siksi heillä ei ollut fiktioihin pätevöitynyttä tuottajaa firmassaan. Päätin kysyä neuvoa Sari Volaselta.
Moi!
Kysyt hankalaa asiaa. Käsikirjoituksessa olisi vielä työtä ja jos sinulla on paikallinen tuottaja, hän ei ehkä pysty kehittämään käsikirjoitusta kanssasi eteenpäin. Ja kuten sanoin, kilpailu TV1:n kotikatsomoon on kova ja siksi sanoisin, että isompi yhtiö on parempi mutta en ole tästä aivan varma, koska en aktiivisesti ole tekemisissä Kotikatsomon juttujen kanssa. Ehdottaisin, että haet käsikirjoitukseen tukea SESistä ja keskustelet Jukan kanssa miten käsikirjoitusta voisi kehittää yksin tai dramaturgin kanssa. Sen jälkeen etsit tuotantoyhtiön ja unohdat jo tässä vaiheessa sen, että kuvaukset
olisivat pian. Kerroin hankkeesta Leena Kempille, joka vastaa meillä tv-elokuvista, mutta en antanut vielä käsikirjoitusta.
Terv. Sari
Sarin ohjeiden mukaisesti käännyin seuraavaksi Jukka Asikaisen puoleen, joka ehdotti että tapaisimme Suomen Elokuvasäätiössä.
Tapaaminen Suomen Elokuvasäätiöön sovittiin heti vuoden 2010 alkuun ja matkustin Helsinkiin yhdessä Panu Pohjolan kanssa, joka edusti paikallista tuotantoyhtiötä jonka kanssa olimme sopineet alustavasti yhteistyöstä. Vierailu Suomen Elokuvasäätiössä oli jo sinällään mielenkiintoinen kokemus kokemattomalle tekijälle. Punatiilisen rakennuksen sisällä oli nostalgiaa huokuva tunnelma. Seinille oli ripustettu kehyksiin valokuvia eri elokuvista ja pienen help yourself – kahvilan nurkassa komeili vanha elokuvaprojektori. Odotimme hetken aikaa kahvilassa, että Jukka vapautuisi edellisestä palaveristaan. Tunnelma oli jännittynyt ja kiertelin levottomasti pitkin käytäviä. Sitten Jukka saapui hyväntuulisen oloisena noutamaan meitä kahvilasta ja toivotti tervetulleeksi Suomen Elokuvasäätiöön.
Jukan toimisto oli mielestäni yhtä tunnelmallinen kuin muukin rakennus. Kokonaisuuden täydensi toimiston ikkunasta avautuva merinäkymä satamaan. Olin aikaisemmin ehtinyt miettiä, miten keskustelu tulisi sujumaan ja pohtinut valmiiksi asioita joista voisimme keskustella. Onneksi Jukka otti keskustelun haltuunsa ja hän oli lähinnä kiinnostunut, ei niinkään enää käsikirjoituksesta, vaan tuotannollisista asioista, kuten siitä, kuka elokuvan tuottaisi. Tapaamisen edetessä huomasin pysyväni hiljaa, lähes koko palaverin ajan. Jukka ja Panu keskustelivat valmiuksistamme tuottaa elokuva paikallisesti. Aina välillä minulle esitettiin joku kysymys, johon nopeasti vastasin ja keskustelu jatkui jälleen heidän välillään. Vaikka tuottajakysymys jäi edelleen avoimeksi, Jukka oli antanut meille hyviä vihjeitä, kuinka meidän tulisi tuotantomme kanssa edetä. Heikot ja vahvat alueet oli tuotu esille. Lopuksi Jukka suositteli lähettämään käsikirjoituksen Yleisradion Leena Kempille, joka oli siis vastuussa Kotikatsomon ”slotista” YLEssä. Jukka kertoi tapaavansa Yleisradion porukkaa seuraavalla viikolla ja lupasi keskustella hankkeestamme heidän kanssaan. Totuus oli kuitenkin se, että mikäli elokuvalle ei saataisi rahoittavaa televisioyhtiötä, eli tässä tapauksessa Yleä, ei Suomen Elokuvasäätiö voisi yksin tukea elokuvaamme. Vaikka rahoituskuvioon ei edelleenkään tullut yhtään suoraa ”lupausta”, palaverista oli jäänyt hyvä tunnelma.
Palaverin jälkeen nousimme ratikkaan ja palasimme takaisin rautatieasemalle. Ennen kotiinpaluuta oli vielä aikaa junan lähtöön, joten suuntasimme asemaravintolaan. Olut tuopin ääressä purimme päivän tapahtumat ja suunnittelimme tulevaisuutta.
Moi!
Kysyt hankalaa asiaa. Käsikirjoituksessa olisi vielä työtä ja jos sinulla on paikallinen tuottaja, hän ei ehkä pysty kehittämään käsikirjoitusta kanssasi eteenpäin. Ja kuten sanoin, kilpailu TV1:n kotikatsomoon on kova ja siksi sanoisin, että isompi yhtiö on parempi mutta en ole tästä aivan varma, koska en aktiivisesti ole tekemisissä Kotikatsomon juttujen kanssa. Ehdottaisin, että haet käsikirjoitukseen tukea SESistä ja keskustelet Jukan kanssa miten käsikirjoitusta voisi kehittää yksin tai dramaturgin kanssa. Sen jälkeen etsit tuotantoyhtiön ja unohdat jo tässä vaiheessa sen, että kuvaukset
olisivat pian. Kerroin hankkeesta Leena Kempille, joka vastaa meillä tv-elokuvista, mutta en antanut vielä käsikirjoitusta.
Terv. Sari
Sarin ohjeiden mukaisesti käännyin seuraavaksi Jukka Asikaisen puoleen, joka ehdotti että tapaisimme Suomen Elokuvasäätiössä.
Tapaaminen Suomen Elokuvasäätiöön sovittiin heti vuoden 2010 alkuun ja matkustin Helsinkiin yhdessä Panu Pohjolan kanssa, joka edusti paikallista tuotantoyhtiötä jonka kanssa olimme sopineet alustavasti yhteistyöstä. Vierailu Suomen Elokuvasäätiössä oli jo sinällään mielenkiintoinen kokemus kokemattomalle tekijälle. Punatiilisen rakennuksen sisällä oli nostalgiaa huokuva tunnelma. Seinille oli ripustettu kehyksiin valokuvia eri elokuvista ja pienen help yourself – kahvilan nurkassa komeili vanha elokuvaprojektori. Odotimme hetken aikaa kahvilassa, että Jukka vapautuisi edellisestä palaveristaan. Tunnelma oli jännittynyt ja kiertelin levottomasti pitkin käytäviä. Sitten Jukka saapui hyväntuulisen oloisena noutamaan meitä kahvilasta ja toivotti tervetulleeksi Suomen Elokuvasäätiöön.
Jukan toimisto oli mielestäni yhtä tunnelmallinen kuin muukin rakennus. Kokonaisuuden täydensi toimiston ikkunasta avautuva merinäkymä satamaan. Olin aikaisemmin ehtinyt miettiä, miten keskustelu tulisi sujumaan ja pohtinut valmiiksi asioita joista voisimme keskustella. Onneksi Jukka otti keskustelun haltuunsa ja hän oli lähinnä kiinnostunut, ei niinkään enää käsikirjoituksesta, vaan tuotannollisista asioista, kuten siitä, kuka elokuvan tuottaisi. Tapaamisen edetessä huomasin pysyväni hiljaa, lähes koko palaverin ajan. Jukka ja Panu keskustelivat valmiuksistamme tuottaa elokuva paikallisesti. Aina välillä minulle esitettiin joku kysymys, johon nopeasti vastasin ja keskustelu jatkui jälleen heidän välillään. Vaikka tuottajakysymys jäi edelleen avoimeksi, Jukka oli antanut meille hyviä vihjeitä, kuinka meidän tulisi tuotantomme kanssa edetä. Heikot ja vahvat alueet oli tuotu esille. Lopuksi Jukka suositteli lähettämään käsikirjoituksen Yleisradion Leena Kempille, joka oli siis vastuussa Kotikatsomon ”slotista” YLEssä. Jukka kertoi tapaavansa Yleisradion porukkaa seuraavalla viikolla ja lupasi keskustella hankkeestamme heidän kanssaan. Totuus oli kuitenkin se, että mikäli elokuvalle ei saataisi rahoittavaa televisioyhtiötä, eli tässä tapauksessa Yleä, ei Suomen Elokuvasäätiö voisi yksin tukea elokuvaamme. Vaikka rahoituskuvioon ei edelleenkään tullut yhtään suoraa ”lupausta”, palaverista oli jäänyt hyvä tunnelma.
Palaverin jälkeen nousimme ratikkaan ja palasimme takaisin rautatieasemalle. Ennen kotiinpaluuta oli vielä aikaa junan lähtöön, joten suuntasimme asemaravintolaan. Olut tuopin ääressä purimme päivän tapahtumat ja suunnittelimme tulevaisuutta.
maanantai 30. elokuuta 2010
KILTTINÄ KALANA
Kalojen luonteeseen kuuluu toimia usein vastoin omaa etuaan. He ovat auliisti valmiit keventämään lähimmäisensä taakkaa. (Kalat, Julia ja Derek Parker).
Kilttinä kalana minun on aina ollut vaikea sanoa ei, varsinkin, jos olen ymmärtänyt, että myöntymisestäni on iloa pyytäjälle. Myöhemmin tosin on saattanut kuitenkin ilmetä, että ilo ei ollutkaan pyynnön motiivi, vaan hyöty, jopa oman edun tavoittelu.
Kun harvoin kieltäytyy, mieleen jäävät lähtemättömästi tärkeimmät eit. Muistan kymmenien vuosien takaa yhden sellaisen. Oli uskomatonta kuulla kieltäytyvänsä paikassa ja tilanteessa, joista olisi mieluummin paennut. Vaikka tiesin vastaan kampeamisen turhaksi – jouduin virkajärjestelyjen kohteeksi sukupuoleni vuoksi – tuntui hienolta kertoa mielipiteensä julki.
Tällekin tapaukselle löytyy selitys Kalat - teoksesta: Kalojen on monesti vaikeaa tunnustaa elämän realiteetteja.
Mitä tekemistä käsikirjoittamiseni kanssa on sillä, että olen kala, joka on syntynyt täydenkuun aikaan Kuun ollessa Kalojen vastamerkissä eli Neitsyessä? Mielenkiintoista. Itsestä tunnistettavia piirteitä löytyy kirjasta roppakaupalla. Tie omaan itseen on pitkä ja kivinen, mutta tarpeellinen kulkea.
Muutamia ”totuuksia” lisää kalojen luonteesta, jotka tunnistan omakseni ja joilla lienee vaikutusta myös aikaansaannoksiini käsikirjoittamisen saralla:
- käytännöllinen järki-ihminen
- synnynnäisesti omapäinen
- liian kriittinen
- arka ja estoinen – peittona ylitsepursuava puheliaisuus
- murehtiva, mutta melkoinen voimanpesä
- luova ja innokas, mutta kärsii joskus itseluottamuksen puutteesta
- tarvitsee tukea ja kannustusta kehittyäkseen edellytystensä sallimaan täyteen mittaan
Kun kirjoittaa ihmisistä, on hyvä tuntea itsensä, tunnustaa itselleen niin heikkoutensa kuin vahvuutensa. Käyttää itsetuntemustaan luodessaan fiktiivisiä henkilöitä. Joskus heistä löytää pelottavan paljon itseään, mutta mielestäni me olemme hyvin samankaltaisia
puutteinemme ja vahvuuksinemme aurinko- tai kuumerkistä huolimatta.
Kalojen luonteeseen kuuluu toimia usein vastoin omaa etuaan. He ovat auliisti valmiit keventämään lähimmäisensä taakkaa. (Kalat, Julia ja Derek Parker).
Kilttinä kalana minun on aina ollut vaikea sanoa ei, varsinkin, jos olen ymmärtänyt, että myöntymisestäni on iloa pyytäjälle. Myöhemmin tosin on saattanut kuitenkin ilmetä, että ilo ei ollutkaan pyynnön motiivi, vaan hyöty, jopa oman edun tavoittelu.
Kun harvoin kieltäytyy, mieleen jäävät lähtemättömästi tärkeimmät eit. Muistan kymmenien vuosien takaa yhden sellaisen. Oli uskomatonta kuulla kieltäytyvänsä paikassa ja tilanteessa, joista olisi mieluummin paennut. Vaikka tiesin vastaan kampeamisen turhaksi – jouduin virkajärjestelyjen kohteeksi sukupuoleni vuoksi – tuntui hienolta kertoa mielipiteensä julki.
Tällekin tapaukselle löytyy selitys Kalat - teoksesta: Kalojen on monesti vaikeaa tunnustaa elämän realiteetteja.
Mitä tekemistä käsikirjoittamiseni kanssa on sillä, että olen kala, joka on syntynyt täydenkuun aikaan Kuun ollessa Kalojen vastamerkissä eli Neitsyessä? Mielenkiintoista. Itsestä tunnistettavia piirteitä löytyy kirjasta roppakaupalla. Tie omaan itseen on pitkä ja kivinen, mutta tarpeellinen kulkea.
Muutamia ”totuuksia” lisää kalojen luonteesta, jotka tunnistan omakseni ja joilla lienee vaikutusta myös aikaansaannoksiini käsikirjoittamisen saralla:
- käytännöllinen järki-ihminen
- synnynnäisesti omapäinen
- liian kriittinen
- arka ja estoinen – peittona ylitsepursuava puheliaisuus
- murehtiva, mutta melkoinen voimanpesä
- luova ja innokas, mutta kärsii joskus itseluottamuksen puutteesta
- tarvitsee tukea ja kannustusta kehittyäkseen edellytystensä sallimaan täyteen mittaan
Kun kirjoittaa ihmisistä, on hyvä tuntea itsensä, tunnustaa itselleen niin heikkoutensa kuin vahvuutensa. Käyttää itsetuntemustaan luodessaan fiktiivisiä henkilöitä. Joskus heistä löytää pelottavan paljon itseään, mutta mielestäni me olemme hyvin samankaltaisia
puutteinemme ja vahvuuksinemme aurinko- tai kuumerkistä huolimatta.
torstai 26. elokuuta 2010
Musta tie tarinamarkkinoilla
Tarinamarkkinat olivat vihdoin lähestymässä. Paikalle oli tulossa Suomen elokuvasäätiöstä pitkien elokuvien tuotantoneuvoja Jukka Asikainen sekä lyhyt – ja dokumenttielokuvien tuotantoneuvoja Miia Haavisto. Yleisradiolta oli tulossa Uuden Kinon tuottaja Sari Volanen sekä Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskuksesta Pia Andell. Pitsaus – tilaisuus järjestettiin marraskuun alussa Arktikumin luentosalissa Rovaniemellä ja lisäkseni elokuvahankettaan oli tulossa esittelemään kahdeksan muuta käsikirjoittajaa/elokuvantekijää jotka aikoinaan olivat tulleet valituksi tarinaputkeen. Päivän kulku oli seuraavanlainen: aamulla alkoivat pitsaukset ja oma hankkeeni oli ensimmäisenä vuorossa. Ruokailun jälkeen saimme vielä tilaisuuden keskustella kahden kesken eri rahoitustahojen kanssa. Illalla olisi vielä vapaata ohjelmaa jossa yhdelle elokuvahankkeista myönnettäisiin Lapin Lisän 4 000 euron rahallinen tunnustus.
Tunnelma edellisenä iltana oli jännittynyt. Tiesin että huomenna koittaisi päivä, joka onnistuessaan saattaisi olla merkittävä käänne alkavalla urallani. Olin hermostunut, enkä saanut kunnolla nukuttua – mutta tiesin, että olin valmistautunut hyvin, joten tilanne sujuisi nyt omalla painollaan. Aamulla porukka oli kokoontumassa luentosaliin. Rahoittajat olivat tulleet jo hyvissä ajoin ja istuivat odottamassa salin edessä, lähellä pöytää missä pitsaus tapahtuisi. Tervehdin ensin muita ”lapinlisäläisiä”, jotka tuntuivat olevan vähintään yhtä hermostuneita kuin minäkin. Oli huojentavaa että lähes koko yleisö koostui muista pitsaajista ja tunsin heidät kaikki, joten heidän läsnäoloaan ei tarvinnut erikseen jännittää.
Menin salin eteen, laitoin elokuvaehdotukseni esille valkokankaalle ja aloitin kertomalla kuka olen ja mitä minulla oli tarjolla. Sen jälkeen jatkoin varsinaiseen esitykseeni. Kaikki sujui suunnitellusti ja parin minuutin jälkeen jännitys helpotti ja tilanne eteni painollaan. Aikaa oli kulunut yhdeksän ja puoli minuuttia kun lopetin esityksen ja oli kysymysten aika. Rahoittajat istuivat hiljaa, samoin yleisö. Sitten Jukka Asikainen vilkuili ympärilleen ja esitti yhden kysymyksen liittyen käsikirjoituksen sisältöön. Muotoilin vastauksen joka kuulosti järkevältä, mutta oli turhan selittelevä – se paljasti itselleni että käsikirjoitusta voi edelleen työstää. Muita kysymyksiä ei ollut, joten palasin istumaan yleisöön ja huokaisin helpotuksesta.
Ruokatunnilla kiihkeimmät elokuvantekijät kiiruhtivat samaan pöytään rahoittajien kanssa ja jatkoivat elokuvaesitystensä myymistä. Aloittelevalle elokuvantekijälle voi olla hyödyksi, jos osaa markkinoida itseään tehokkaasti oikeille ihmisille. Itsestäni ei kuitenkaan löydy yhtä aktiivista myyntimiestä, joten oli luotettava siihen että aiheeni olisi ollut riittävän kiinnostava eikä rahoittajat pääsisi unohtamaan sitä oikealta ja vasemmalta satelevien myyntivirtojen keskellä.
Henkilökohtaisissa keskusteluissa tapasin ensin Jukka Asikaisen, jonka kanssa puhuimme syvemmin käsikirjoituksen sisällöstä. Jukka myös mainitsi että minun kannattaisi laittaa käsikirjoitustukihakemus Suomen elokuvasäätiölle. Sari Volanen puolestaan mainitsi että pituutensa puolesta juttuni menisi Yleisradiossa Kotikatsomoon, jonne olisi erittäin kova kilpailu, mutta ehdotukseni saattaisi olla mahdollinen. Volanen oli kuitenkin väärä ihminen neuvomaan tai tekemään päätöksiä, sillä hän oli Uuden Kinon tuottaja ja Kotikatsomosta vastasi Leena Kemppi, joka nyt ei ollut paikalla tarinamarkkinoilla. Volanen myös muistutti että saisin unohtaa toiveet siitä että elokuvani tehtäisiin kovin pian, sillä minulla ei edes ollut tuotantoyhtiötä ja Yleisradion sisällä oli tällä hetkellä epävarma tilanne heidän budjetistaan, joka hidastutti tuotantopäätösten tekemistä. Tilaisuuden jälkeen keskustelimme muiden tekijöiden kanssa. Osa tuntui olevan melko alla päin, koska he kokivat oman aiheensa tulleen nuijituksi, toiset taas suhtautuivat melko kevyesti koska heille pelin henki oli tullut selväksi jo aikaisemmin. Myönteisiä rahoituspäätöksiä, jotka tehdään samalta istumalta heti tilaisuuden aikana, on turha odottaa. Niitä ei tapahdu edes elokuvissa.
Illalla järjestettiin vielä seurustelutilaisuus, missä oli tarjolla ruokaa ja juomaa. Rahoittajat olivat aikaisemmin päivällä tehneet päätökseen 4 000 euron rahapalkinnosta, jonka Lapin Lisä myöntäisi yhdelle tuotantokelpoisimmalle hankkeelle avustuksena. Jukka Asikainen esitteli rahoittajien tekemän päätöksen, jonka mukaan palkinto jaettaisiin kahtia, yhden dokumentin ja yhden fiktion kesken. Dokumenttielokuvista rahapalkinnon sai Arttu Niemisen, Henkinen Kuusamo, ja fiktiosta valittiin oma hankkeeni, Musta tienpinta kimaltelee. Olin päätöksestä hyvin iloinen, päivä oli ollut osaltani onnistunut ja saatoin mennä tyytyväisenä kotiin.
Tunnelma edellisenä iltana oli jännittynyt. Tiesin että huomenna koittaisi päivä, joka onnistuessaan saattaisi olla merkittävä käänne alkavalla urallani. Olin hermostunut, enkä saanut kunnolla nukuttua – mutta tiesin, että olin valmistautunut hyvin, joten tilanne sujuisi nyt omalla painollaan. Aamulla porukka oli kokoontumassa luentosaliin. Rahoittajat olivat tulleet jo hyvissä ajoin ja istuivat odottamassa salin edessä, lähellä pöytää missä pitsaus tapahtuisi. Tervehdin ensin muita ”lapinlisäläisiä”, jotka tuntuivat olevan vähintään yhtä hermostuneita kuin minäkin. Oli huojentavaa että lähes koko yleisö koostui muista pitsaajista ja tunsin heidät kaikki, joten heidän läsnäoloaan ei tarvinnut erikseen jännittää.
Menin salin eteen, laitoin elokuvaehdotukseni esille valkokankaalle ja aloitin kertomalla kuka olen ja mitä minulla oli tarjolla. Sen jälkeen jatkoin varsinaiseen esitykseeni. Kaikki sujui suunnitellusti ja parin minuutin jälkeen jännitys helpotti ja tilanne eteni painollaan. Aikaa oli kulunut yhdeksän ja puoli minuuttia kun lopetin esityksen ja oli kysymysten aika. Rahoittajat istuivat hiljaa, samoin yleisö. Sitten Jukka Asikainen vilkuili ympärilleen ja esitti yhden kysymyksen liittyen käsikirjoituksen sisältöön. Muotoilin vastauksen joka kuulosti järkevältä, mutta oli turhan selittelevä – se paljasti itselleni että käsikirjoitusta voi edelleen työstää. Muita kysymyksiä ei ollut, joten palasin istumaan yleisöön ja huokaisin helpotuksesta.
Ruokatunnilla kiihkeimmät elokuvantekijät kiiruhtivat samaan pöytään rahoittajien kanssa ja jatkoivat elokuvaesitystensä myymistä. Aloittelevalle elokuvantekijälle voi olla hyödyksi, jos osaa markkinoida itseään tehokkaasti oikeille ihmisille. Itsestäni ei kuitenkaan löydy yhtä aktiivista myyntimiestä, joten oli luotettava siihen että aiheeni olisi ollut riittävän kiinnostava eikä rahoittajat pääsisi unohtamaan sitä oikealta ja vasemmalta satelevien myyntivirtojen keskellä.
Henkilökohtaisissa keskusteluissa tapasin ensin Jukka Asikaisen, jonka kanssa puhuimme syvemmin käsikirjoituksen sisällöstä. Jukka myös mainitsi että minun kannattaisi laittaa käsikirjoitustukihakemus Suomen elokuvasäätiölle. Sari Volanen puolestaan mainitsi että pituutensa puolesta juttuni menisi Yleisradiossa Kotikatsomoon, jonne olisi erittäin kova kilpailu, mutta ehdotukseni saattaisi olla mahdollinen. Volanen oli kuitenkin väärä ihminen neuvomaan tai tekemään päätöksiä, sillä hän oli Uuden Kinon tuottaja ja Kotikatsomosta vastasi Leena Kemppi, joka nyt ei ollut paikalla tarinamarkkinoilla. Volanen myös muistutti että saisin unohtaa toiveet siitä että elokuvani tehtäisiin kovin pian, sillä minulla ei edes ollut tuotantoyhtiötä ja Yleisradion sisällä oli tällä hetkellä epävarma tilanne heidän budjetistaan, joka hidastutti tuotantopäätösten tekemistä. Tilaisuuden jälkeen keskustelimme muiden tekijöiden kanssa. Osa tuntui olevan melko alla päin, koska he kokivat oman aiheensa tulleen nuijituksi, toiset taas suhtautuivat melko kevyesti koska heille pelin henki oli tullut selväksi jo aikaisemmin. Myönteisiä rahoituspäätöksiä, jotka tehdään samalta istumalta heti tilaisuuden aikana, on turha odottaa. Niitä ei tapahdu edes elokuvissa.
Illalla järjestettiin vielä seurustelutilaisuus, missä oli tarjolla ruokaa ja juomaa. Rahoittajat olivat aikaisemmin päivällä tehneet päätökseen 4 000 euron rahapalkinnosta, jonka Lapin Lisä myöntäisi yhdelle tuotantokelpoisimmalle hankkeelle avustuksena. Jukka Asikainen esitteli rahoittajien tekemän päätöksen, jonka mukaan palkinto jaettaisiin kahtia, yhden dokumentin ja yhden fiktion kesken. Dokumenttielokuvista rahapalkinnon sai Arttu Niemisen, Henkinen Kuusamo, ja fiktiosta valittiin oma hankkeeni, Musta tienpinta kimaltelee. Olin päätöksestä hyvin iloinen, päivä oli ollut osaltani onnistunut ja saatoin mennä tyytyväisenä kotiin.
keskiviikko 11. elokuuta 2010
"Laurilta laumaan"
Kesän kääntyessä syksyä kohti alkaa muistella, mitä tänä suvena tapahtuikaan. Kesät on ahdettu täyteen tapahtumia, joihin on halu osallistua. Ahneus kokea kaikkea kasvaa vastaan pyristelystä huolimatta. Mutta vaikka on kesä, on myös arki, jonka ohjaksista on pidettävä edes toisella kädellä kiinni, jos mielii selvitä syksyyn. Se merkitsee halujen karsimista ainakin omalla kohdallani. ”Järjestelykysymys”, sanoi edesmennyt ystäväni.
Ohi rientävän kesän tärkeimpiä paalupaikkoja olivat minulle filmifestivaalit ja Lapin Lisän käsikirjoitustyöpaja, ensimmäinen oma taidenäyttely, kaksi luokkakokousta sekä käynti vanhempieni haudoilla ja lapsuuskodissa, saariretket ja perhosten bongaus. Tarinareppu ja kuva-arkistot suorastaan repeilevät kesäriistasta.
”Laurilta laumaan” - näin aamulla pääskysparven pakenevan niiden kimppuun hyökkäilevää haukkaa. Sanonta voisi merkitä paitsi muuttolintujen kerääntymistä yhteen ennen etelään lentoa myös meidän ihmisten asettumista ruotuun hulvattoman kesähyppelehtimisen jälkeen. Posti toi juuri kansalaisopiston opinto-ohjelman, koulut alkavat lapsenlapsille jo tänään, lehdet pursuvat erilaisten yhdistysten ja seurojen kutsuja alkaviin harrastuspiireihinsä. Siinä pilttuita kerrakseen.
Mitä ruotuun palaaminen tarkoittaa minun kohdallani? Ainakin sitä, että olen laatinut Lapin Lisän Tarinaputkea varten oman käsikirjoitusprojektini työsuunnitelman, jota aion noudattaa uskollisesti suunnistaessani marraskuun Tarinamarkkinoita kohti. Vaellus on turvallista, kun opastajina ovat luotettavat kartan ja kompassin lukijat, Lapin Lisän dramaturgit. Kirjoittaessaan eksyy monesti väärälle polulle, pyörii samaa ympyrää tai vajoaa oman erinomaisuutensa hetteeseen. Silloin tarvitaan avuksi draaman lain tuntevaa kouraa, joka ohjaa takaisin oikealle reitille.
Ohi rientävän kesän tärkeimpiä paalupaikkoja olivat minulle filmifestivaalit ja Lapin Lisän käsikirjoitustyöpaja, ensimmäinen oma taidenäyttely, kaksi luokkakokousta sekä käynti vanhempieni haudoilla ja lapsuuskodissa, saariretket ja perhosten bongaus. Tarinareppu ja kuva-arkistot suorastaan repeilevät kesäriistasta.
”Laurilta laumaan” - näin aamulla pääskysparven pakenevan niiden kimppuun hyökkäilevää haukkaa. Sanonta voisi merkitä paitsi muuttolintujen kerääntymistä yhteen ennen etelään lentoa myös meidän ihmisten asettumista ruotuun hulvattoman kesähyppelehtimisen jälkeen. Posti toi juuri kansalaisopiston opinto-ohjelman, koulut alkavat lapsenlapsille jo tänään, lehdet pursuvat erilaisten yhdistysten ja seurojen kutsuja alkaviin harrastuspiireihinsä. Siinä pilttuita kerrakseen.
Mitä ruotuun palaaminen tarkoittaa minun kohdallani? Ainakin sitä, että olen laatinut Lapin Lisän Tarinaputkea varten oman käsikirjoitusprojektini työsuunnitelman, jota aion noudattaa uskollisesti suunnistaessani marraskuun Tarinamarkkinoita kohti. Vaellus on turvallista, kun opastajina ovat luotettavat kartan ja kompassin lukijat, Lapin Lisän dramaturgit. Kirjoittaessaan eksyy monesti väärälle polulle, pyörii samaa ympyrää tai vajoaa oman erinomaisuutensa hetteeseen. Silloin tarvitaan avuksi draaman lain tuntevaa kouraa, joka ohjaa takaisin oikealle reitille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)