torstai 7. huhtikuuta 2011

"Kyllä on mukavaa,

…kun on pakkanen! Eikookki? Vielä kuuskymmentä yötä!” Tulipalopakkasten aikaan minut kohtasi kadulla reipas pullojenkerääjä, joka hehkutti tähän tapaan pakkasen ihanuutta. Kerrospukeutumisen vannoutuneena kannattajana olin pyntännyt itseni michelin-ukkoa muistuttavaksi jäykkäliikkeiseksi ulkoavaruuden olioksi. Varsinkin kaula on vuorattava tarkoin, muuten paleltuu läpi. Äidin lapsena antama opetus. Että pakkasestakin voi iloita! Mutta niinhän se on: makkaralla on kaksi päätä. Ja toinen tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Asioilla on puolensa. Positiivinen ja negatiivinen.

Negatiivisuus sitoo mielin määrin ihmisen voimavaroja. Positiivisuus puolestaan vapauttaa niitä, myös toisten hyväksi. Jäin miettimään pullonkerääjän hehkutusta. Säällä kuin säällä hän lähtee kierrokselleen. Pullojen keräys on sekä hänen harrastuksensa että työnsä, kuten oma kirjoittamiseni. Ja työ tehdään työtä tekemällä eikä herkuttelemalla. On maisteltava karvaitakin makuja. Entä jos sakariini, aspartaami tai aito sokkeri ei osukaan enää kielen/mielen päälle. Itse työn tekijäkin kitkeröityy, työ alkaa maistua puulle. Enää ei erota makuvivahteita, ”säätilanteesta” eli fiiliksestä puhumattakaan. Mikä neuvoksi?

Kuuntelin runoilija Heli Laaksosen haastattelua uudesta kirjastaan. Toimittaja tivasi häneltä, miksi näin pitkä väli edellisestä kirjasta, peräti viisi vuotta. Laaksonen vastasi, ettei hänellä ole ollut mitään sanottavaa. Mietin, onko minulla enää mitään uutta sanottavaa käsikirjoituksiini. Mistä saisin uudet silmät ja sydämen tekstien syventelyyn, jotta ne kelpaisivat edes itselleni saatikka muille? Ja jottei negatiivinen vaakakuppi imisi kaikkia luovia ajatuksia puoleensa? Työhön tarttumisen väistötekniikat ovat kyllä liiankin tuttuja ja niihin saan tukea turhan monelta suunnalta, kun kiinnostus kaikkeen mahdolliseen on sisäsyntyistä eikä siitä pääse irti. Mutta onko se este suurten toiveiden ja pyrkimysten toteutumiselle?

On tasan kuukausi kulunut siitä, kun kirjoitin yllä olevat rivit. Sen jälkeen maaliskuun moolokinkita nielaisi minut. En tohdi edes luetella, mitä kaikkea voimavaroja vaativaa siihen kitaan mahtui maailman järkyttävien tapahtumien lisäksi. Keskittyminen käsikirjoittamiseen oli mahdotonta. Kunnes sitten eräänä aamuna …

yllätin itseni kirjoittamasta uutta versiota, ties monennenko kerran. Teksti heräsi talviunestaan, johon se oli vaipunut Skabmagovilla saamani palautteen jälkeen. Innostuin ja aloin rellestää taas henkilöitteni kanssa kuten aiemmin ja ymmärtääkseni entistä vapautuneemmin. Maaliskuun moolokinkita oli siis tehnyt tehtävänsä. Se osoitti jälleen todeksi huoneentauluni sanoman: ”Anna muutokselle aikaa. Eihän mikään voi kasvaa pellossa, jota jatkuvasti kynnetään.”

Nyt ollaan jo huhtikuussa. Vettä on tullut pari päivää taivaalta ja järripeippojen ”ryystäminen” kuuluu pihakoivuissa. Joten eipä muuta kuin keväisin mielin Lapin Lisän korvaamatonta dramaturgista palautetta kuulemaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti