"Kyllä on mukavaa,

…kun on pakkanen! Eikookki? Vielä kuuskymmentä yötä!” Tulipalopakkasten aikaan minut kohtasi kadulla reipas pullojenkerääjä, joka hehkutti tähän tapaan pakkasen ihanuutta. Kerrospukeutumisen vannoutuneena kannattajana olin pyntännyt itseni michelin-ukkoa muistuttavaksi jäykkäliikkeiseksi ulkoavaruuden olioksi. Varsinkin kaula on vuorattava tarkoin, muuten paleltuu läpi. Äidin lapsena antama opetus. Että pakkasestakin voi iloita! Mutta niinhän se on: makkaralla on kaksi päätä. Ja toinen tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Asioilla on puolensa. Positiivinen ja negatiivinen.

Negatiivisuus sitoo mielin määrin ihmisen voimavaroja. Positiivisuus puolestaan vapauttaa niitä, myös toisten hyväksi. Jäin miettimään pullonkerääjän hehkutusta. Säällä kuin säällä hän lähtee kierrokselleen. Pullojen keräys on sekä hänen harrastuksensa että työnsä, kuten oma kirjoittamiseni. Ja työ tehdään työtä tekemällä eikä herkuttelemalla. On maisteltava karvaitakin makuja. Entä jos sakariini, aspartaami tai aito sokkeri ei osukaan enää kielen/mielen päälle. Itse työn tekijäkin kitkeröityy, työ alkaa maistua puulle. Enää ei erota makuvivahteita, ”säätilanteesta” eli fiiliksestä puhumattakaan. Mikä neuvoksi?

Kuuntelin runoilija Heli Laaksosen haastattelua uudesta kirjastaan. Toimittaja tivasi häneltä, miksi näin pitkä väli edellisestä kirjasta, peräti viisi vuotta. Laaksonen vastasi, ettei hänellä ole ollut mitään sanottavaa. Mietin, onko minulla enää mitään uutta sanottavaa käsikirjoituksiini. Mistä saisin uudet silmät ja sydämen tekstien syventelyyn, jotta ne kelpaisivat edes itselleni saatikka muille? Ja jottei negatiivinen vaakakuppi imisi kaikkia luovia ajatuksia puoleensa? Työhön tarttumisen väistötekniikat ovat kyllä liiankin tuttuja ja niihin saan tukea turhan monelta suunnalta, kun kiinnostus kaikkeen mahdolliseen on sisäsyntyistä eikä siitä pääse irti. Mutta onko se este suurten toiveiden ja pyrkimysten toteutumiselle?

On tasan kuukausi kulunut siitä, kun kirjoitin yllä olevat rivit. Sen jälkeen maaliskuun moolokinkita nielaisi minut. En tohdi edes luetella, mitä kaikkea voimavaroja vaativaa siihen kitaan mahtui maailman järkyttävien tapahtumien lisäksi. Keskittyminen käsikirjoittamiseen oli mahdotonta. Kunnes sitten eräänä aamuna …

yllätin itseni kirjoittamasta uutta versiota, ties monennenko kerran. Teksti heräsi talviunestaan, johon se oli vaipunut Skabmagovilla saamani palautteen jälkeen. Innostuin ja aloin rellestää taas henkilöitteni kanssa kuten aiemmin ja ymmärtääkseni entistä vapautuneemmin. Maaliskuun moolokinkita oli siis tehnyt tehtävänsä. Se osoitti jälleen todeksi huoneentauluni sanoman: ”Anna muutokselle aikaa. Eihän mikään voi kasvaa pellossa, jota jatkuvasti kynnetään.”

Nyt ollaan jo huhtikuussa. Vettä on tullut pari päivää taivaalta ja järripeippojen ”ryystäminen” kuuluu pihakoivuissa. Joten eipä muuta kuin keväisin mielin Lapin Lisän korvaamatonta dramaturgista palautetta kuulemaan!

Yksinäisen aivoriihi

Minulla on ollut onni elää aikana, jolloin puitiin vielä riihtä. Riihessä hakattiin viljaa riusoilla eli varstoilla, niin että jyvät irtosivat viljan korsista ja tähkistä. Puinti oli hikistä hommaa. Silloin ei puhuttu riihikuivasta rahasta vaan viljasta, joka oli ja on edelleenkin arvokasta. Ja aijai, miten makealta maistui lämmin rukiista leivottu uudisleipä lapsen suussa, kun voi sen päällä suli.

Eilen puin ladulla omaa, yksinäistä aivoriihtäni parinkymmenen asteen pakkasessa ja yritin koota jyvät paperille kynän lakkoilusta huolimatta. Kun joen mutkan takaa karjahtivat ladulle moottorikelkkailijat, putkahti mieleeni, minkä puun takana piileksivät lukijani? Milloin he karjahtelevat mahdollisia kommenttejaan? Vai onko heitä?

Puinti aivoriihessäni on kiivaimmillaan silloin, kun teen jotain sellaista, mitä olen tehnyt elämässäni jo niin monta kertaa, ettei siihen tarvitse tuhlata enää ajatuksiaan, esim. tiskaan, imuroin, pyöräilen tai hiihdän. Kesäkeleillä varstat alkavat hutkia täysillä kasvimaata kitkiessä ja marjoja tai sieniä kerätessä. Hyvin usein aivoriihen toimintapiikki yllättää suihkussa tai muussa paikassa, missä kuulen veden solinaa. Ideat ovat, harmillista kyllä, monesti luonteeltaan sellaisia, että niitä on vaikea yksin toteuttaa, joten ne tulevat ja mahdottomuudessaan myös menevät. Olisi hienoa löytää yhteistyökumppani, jonka kanssa voisi pohtia ” idisten” kehittelymahdollisuuksia ja kenties myös toteuttaa niitä.

Vajaa kuukausi on kulunut Lapin Lisän palautesessiosta. Elämä on vienyt minua päivästä toiseen kuin äiti lasta, jonka jalka ei tahdo ehtiä maata koskettaa. Oma taidenäyttely, esiintyminen, opiskelu ym. Muutaman trillerin olen ehtinyt tv:stä katsoa. Mutta nyt pitäisi ruveta heruttelemaan itseään käsikirjoituksen pariin. Iso tyttö odottaa ja toteutuakseen tarvitsee minua. Nöyrin mielin lähden taas uudelle löytöretkelle sen kanssa. Arktisista olosuhteista huolimatta (tai niiden takia). Mittarissa paukkaa 34 asteen pakkanen, joka on kuitenkin vain vajaa puolet Antarktiksella sijaitsevan Vostokin tutkimusaseman maailman kireimmästä pakkaslukemasta.

Sukelluksia äärimmäisiin kokemuksiin

Luin jokin aika sitten sukeltajista, joiden intohimona on etsiä äärimmäisiä kokemuksia tutkimalla Bahamasaarten vedenalaisia luonnonvoimien muovaamia luolastoja. Kirjoittaminen on oikeastaan samanlaista, etsimistä ja löytämistä mielen tuntemattomasta merestä, ajatusten aaltojen puhkomilta reiteiltä ja syvänteistä. Kun lähtee sukeltelemaan aiheeseensa, lyöttäytyy henkilöittensä seuraan ja ujuttautuu heidän sisimpiensä syövereihin, yllättyy tuon tuostakin.

- ”Ei sen nyt noin pitänyt ajatella ja sanoa, vaan…Miksi se nyt tuolla tavoin teki jne.” Mutta minkäs teet, henkilöillä on oma elämänsä, johon on puututtava myöhemmin, ehkä hyvinkin rankalla kädellä. Silti kirjoittaminen vapaasti ilman pidikkeitä on riemukasta, kuin etenemistä Liisan ihmemaassa. Liian tiukka kurinalaisuus vie kirjoittamisestakin löytämisen ilon.

Inarin Skabmagovat tarjosivat tammikuussa erilaisia äärimmäisiä kokemuksia. Pakkanen huiteli 30 asteen tienoilla. Majapaikan keittiössä valmistettiin äärimmäisen maukkaita aterioita. Palautekeskustelut olivat äärimmäisen kannustavia. Festivaaleilla sai tutustua äärimmäisen mielenkiintoisiin ihmisiin ja kuulla heidän kokemuksiaan elokuvan teosta. Äärimmäisen vähän jäi kuitenkin aikaa elokuvien katseluun parin päivän aikana. Sentään Katja Gauriloffin Huuto tuuleen oli mahdollisuus katsoa ja osallistua Skabmagovien, Lapin elokuvakomission ja Lapin Lisän järjestämään keskustelutilaisuuteen ohjaajan kanssa - ja sitten onneksi kotitelevisiosta Anja Aholan Suomi tuli Saamenmaahan, molemmat äärimmäisen mahtavia dokumentteja.

Myös paluumatka oli äärimmäinen kokemus. Ilma kuin elokuvissa. Satoi lunta ja alijäähtynyttä vettä. Autoa lappoi koko ajan vastaan, koko muu Suomi oli tulossa juuri silloin Saamenmaahan, oikein rekkalasteittain. Tien reunakeppejä ei erottanut enää ja vastaan tullut ajoneuvo pöläytti aina lunta päälle niin, että näkyväisyys meni poikki äärimmäisen tuskalliseksi aikaa. Mutta urhea "sompailijamme" ja projektipäällikkömme Saila päihitti äärimmäisen luonnonilmiön ja pääsimme lopulta turvallisesti koteihimme. Väsyneinä, mutta ah, niin äärimmäisen onnellisina. Monet kiitokset Sailalle kuin myös kanssajännittäjille, Leenalle ja Grettalle, yhteisestä äärimmäisestä kokemuksesta! Elämä on elokuvaa ihmeellisempi. Onneksi.

Valinnoista

Lin Yutangin (1895-1976) miete ”Elämän viisauksiin sisältyy epäoleellisen poistaminen” herättää minussa ajatuksen, että elämä on parhaimmillaan tai pahimmillaan täyttä hulluutta. Kummin sen nyt ottaa. Kun toisella kädellä kirjoittaa ja toisella kokkaa, leipoo, tiskaa, imuroi, luuttuaa, piiskaa mattoja, pesee pyykkiä ja ikkunoita, mankeloi ja silittää, parsii ja paikkaa, jynssää vessan pyttyjä, petaa vuoteita, niistää neniä, pyyhkii pyllyjä jne., mitä muuta tämä on? Mutta mikä tai mitkä näistä ovat epäoleellisia?

Nyt, kun Lapin Lisän deadline taas lähestyy, haluaisin vetäytyä pedonkolooni autiolle saarelle, mukanani käsikirjoitus ja sen henkilöt eli he, jotka tarvitsevat minua kipeästi epäoleellisuuksiensa poistamiseen. Mikä haaste, kun en osaa (= rohkene) karsia saatikka poistaa niitä omastakaan elämästäni!

Ovatkohan elämän valinnat yleensä omiamme? Kun minulta radiohaastattelussa kysyttiin, miksi valitsin juuri käsikirjoittamisen ja kun siihen oli ilman suuremmitta harkinnoitta vastattava, poimin nopeasti yhdeksi syyksi lähes elinikäisen kiinnostuksen elokuviin. Ensimmäisen kosketuksen liikkuvaan kuvaan sain pienessä kyläkoulussa, kun raittiusviikolla esitettiin Mikkihiiri-elokuvia. Pari vuotta myöhemmin pääsin kirkonkylälle koululaisnäytäntöön, jolloin ”Mantun talolla” näytettiin Mika Waltarin käsikirjoittamaa ja Jorma Nortimon ohjaamaa vastavalmistunutta mustavalkoelokuvaa Pikku Ilona ja hänen karitsansa. Sota-aikana aiottu filmaus oli siirtynyt 15 vuodella ja jäi Nortimon viimeiseksi ohjaukseksi. Oli mahtavaa päästää tunteet valloilleen ja itkeä salin pimeydessä. Tosin jo aiemmin olin kapinoinut ja surrut, miksi minua ei päästetty katsomaan Edvin Laineen ohjaamana filmattua Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta samaiseen saliin. Minua lohdutti ja rauhoituin, kun isäkään ei lähtenyt elokuviin, vaikka kaikki muut perheenjäsenet menivät. (Myöhemmin olen ymmärtänyt, miksi sota ei häntä enää elokuvana kiinnostanut.)
Kun sitten aikanaan television sarvet ilmestyivät katoille ja tuo nelijalkainen ihmeotus liimasi niin pienet kuin suuretkin vahtaamaan iltakaudet ilmeellisesti välkkyvää kylkeänsä olohuoneen nurkassa, hyvän elokuvan seuraaminen yön hiljaisuudessa oli rentouttavaa täsmähoitoa arjen stressille.

Mutta valinnoista puheen ollen, ehkä käsikirjoittaminen valitsi minut – näistä katselukokemuksista huolimatta. Kun sain ensimmäisen kosketuksen käsikirjoittamiseen, olin jo ehtinyt suoltaa parinkymmenen vuoden aikana itseni lähes tyhjiin mm. runoja, kronikoita, laulun sanoituksia, novelleja, aforismeja, kuunnelman ja lehtiartikkeleita, osan pöytälaatikkoon, mutta ilokseni monet myös julkaisemiseen asti. Niinpä uusi kirjoittamisen laji tempasi minut mukaansa erilaisuudessaan ja haastavuudessaan. Rivi riviltä, liuska liuskalta, versio versiolta, palaute palautteelta. Ja tässä sitä nyt taas ollaan. Nöyränä uuden käsikirjoitusversion syntymän edessä uuden vuoden alkaessa. Poltot ovat onneksi jo alkaneet.

Tarinamarkkinoilla ja niiden jälkeen

Markkinoiden jälkeen

2.12.10 Eilen avattiin joulukalenterin ensimmäinen luukku. Sain ystävältäni vinkin kalenterista, jonka ykkösikkunasta avautui näkymä talviseen luontoon ja taustalla soivat mykistävät Hoosianna – hymnin sävelet.
On olemassa vielä jotakin, joka ylipursuvien kalenterimerkintöjen keskellä pysäyttää. Vuosikymmenten ystävyys, viesti lapsuusmaisemista, opiskelutoverin yhteydenotto jne. Joulun alus on nostalgian täyteistä aikaa.

19.12.10 Olen antanut itselleni siimaa, kuten tuo kalastukseen liittyvä sanonta osuvasti ilmaisee. Tilanne on minulle tuttu vuosilta, jolloin runokirjani ilmestyivät. Kun tekee pitkään ja päämäärätietoisesti työtä kaukana häämöttävän tavoitteensa hyväksi, sen saavuttamisen jälkeen käy juuri näin. Intohimoisen, jopa nautinnollisen uurastuksen tilalle astuvat tyhjyys ja itsensä mitätöinti. Pelko siitä, ettei minusta ole enää mihinkään.
Kokemuksesta tiedän, että näin ei kuitenkaan ole, vaan tavoitteen saavuttamisesta seuraa yleensä pyhä aikaansaamattomuus, kuin suvantopaikka koskessa kuohujen jälkeen. Pyhä siksi, ettei ilman sitä uudistu. Ja juuri uudistumista varten on annettava itselleen siimaa, kyllä se jalokala sieltä vähitellen ajatusten haaviin taas antautuu. Ei siis väkisin, vaan väsyttämällä. Tässä selitys pitkälle tauolle blogin kirjoittelussa.


Tarinamarkkinoilla

Palaan nyt lupaukseni mukaan Lapin Lisän Tarinamarkkinoille marraskuun alkupuolelle. Markkinapäivä jatkui kahdenkeskisillä tapaamisilla tuottajien ja rahoittajien kanssa. Pääsin keskustelemaan Isosta tytöstä Timo Korhosen (AVEK), Jukka Asikaisen (SES), Sari Volasen (YLE) ja Kaarle Ahon (Making Movies) kanssa. Kiinnostus draamatrillerini intiimiä tarinaa kohtaan yllätti minut, mutta todisti jo mantraksi muotoutuneen väitteen yksityisen ja yleisen yhtäläisyydestä.
Myös ongelmakohdat nostettiin keskusteluissa esille. Hienoa, sillä ”niin kuin leijat lentävät vastatuuleen, pahimmat ongelmat voivat vahvistaa meitä” (tri R. Brash). Käsikirjoitukseni oli viime metreillä venynyt. Kun suunnitelmissa on 30 minuutin lyhytelokuva, versio täydessä mitassaan kestäisi lähes tunnin. Käsikirjoitusta pitää joko karsia tai laajentaa. Haluan kokeilla molempia. Joka tapauksessa uusien versioiden kirjoitus jatkuu…

Illalla klo 18 kokoonnuimme Tarinamarkkinoiden 2010 päätöstilaisuuteen, jossa jaettaisiin palkkioita parhaille hankkeille. Mukana olivat mm. rahoittajien ja tuottajien edustajat sekä Lapin Lisän dramaturgit markkinoille osallistuneiden käsikirjoittajien lisäksi.
Päivän tapahtumat tuntuivat minusta unenomaisilta ja kaukaisilta. Jännitys oli lauennut. Olin saanut kuulla kaikki käsikirjoitusten esittelyt ja pidin niistä. Aiheet olivat mielenkiintoisia ja niissä oli paljon hyvää. Mutta miten itse olin onnistunut? Tuntui oudon pelottavalta, kun en pystynyt tapani mukaan soimaamaan itseäni virheistä. Mitä se tiesi? Karistin mielestäni kaiken ennakkouumoilun tulosten suhteen ja keskityin hetkeen. Olin onnellinen osastani Tarinamarkkinoille valittujen joukossa.
Kun kuuntelimme Timo Korhosen puheenvuoroa palkittavan käsikirjoituksen valintaperusteista, aloin aavistella, mistä käsikirjoituksesta oli kysymys. Uskomatonta, mutta suunnattoman ihanaa! Lapin Lisän Tarinamarkkinoiden 2010 edistynein käsikirjoitus oli Iso tyttö.

Mustan tien tuotantopäätös

Arktista Vimmaa elokuvafestivaalit järjestetään vuosittain marraskuun alussa Rovaniemellä. Nykyään (kahtena) edellisvuonna Lapin Lisä on kerännyt festivaaleille myös kotimaiset elokuvarahoittajat kuulemaan lappilaisten elokuvantekijöiden elokuvaehdotuksia. Myös minä olin ollut viime vuonna rahoittajien edessä pitsaamassa, Musta tienpinta kimaltelee – elokuvaani, mutta tänä vuonna minulla ja Kaarle Aholla oli tuotantoneuvotteluita rahoittajien kanssa.

Olen ollut mukana noilla festivaaleilla viitenä edellisenä vuonna peräkkäin ja jokainen noista vuosista on vaikuttanut käänteentekevästi alkavaan uraani elokuvantekijänä. Kaksi ensimmäistä vuotta olivat pettymyksiä, sillä elokuvani, joiden luonnollisesti toivoin menestyvän, eivät menestyneet alkuunkaan ja jouduin palaamaan kotiin tyhjin käsin. Sitten tilanne muuttui. Kolmantena vuonna (2008) voitin festivaalin kilpasarjan elokuvalla Punainen hetki ja viime vuonna käsikirjoitukseni voitti Lapin Lisän kehittelyrahan, mutta tämä vuosi: oli uraani ajatellen kaikista merkittävin.

Perjantai 4.11.2010 alkoi festivaalien yhteydessä järjestettävillä koulutuspäivillä. Kaarlella oli aamulla muuta menoa, joten osallistuin koulutuspäiville. Rahoittajia tapaisimme iltapäivällä. Olin aamulla, tietämättä sitä kuitenkaan itse, mennyt istumaan Joona Louhivuoren (Suomen Elokuvasäätiön uusi tuotantoneuvoja) viereen. Emme puhuneet toisille ensin sanaakaan, koska emme tunteneet toisiamme. Vasta välitauolla ollessani käytävällä juttelemassa kaverini kanssa, Lapin Elokuvakomission Nunnu Karppinen tuli esittelemään Joonan minulle. Jäimme käytävälle juttelemaan käsikirjoituksestani, josta Kalle oli edellisellä viikolla lähettänyt uuden version Joonalle luettavaksi. Joona kertoi olevansa vaikuttunut käsikirjoituksesta ja sanoi sen menneen juuri siihen suuntaan kuin hän oli toivonutkin. Hän ilmaisi käsikirjoituksen olevan ”almost there”.

Kaarlea näin seuraavalla kahvitunnilla ja hän kertoi Sari Volasen maininneen että hänen (Sarin) kantansa riippuu Joona Louhivuoren mielipiteestä. Kerroin että tapasin Joonan aikaisemmin ja hänen suhtautuminen oli pääosin myönteinen. Ennusmerkit olivat Kaarlen mukaan nyt hyvät. Ainoa mitä emme kumpikaan tienneet, oli AVEK:in Timo Korhosen mielipide käsikirjoituksesta. Kaarlella oli jälleen kiire jonnekin muualle, mutta näimme nopeasti jälleen seuraavalla kahvitauolla. Yksittäiset tapaamiset rahoittajien kanssa olivat kuulemma peruutettu ja tapaisimme heidän kaikki kerralla päivän päätteeksi. Ilmassa alkoi olla pientä jännitystä.

Iltapäivällä menin kahvioon, minne olimme sopineet tapaamisen. Kaarle, Joona Louhivuori ja Timo Korhonen olivat jo paikalla, mutta Sari oli edelleen toisessa palaverissa. Päätimme odottaa kunnes kaikki olisivat koolla. Hetken odottelun jälkeen ajauduimme kuitenkin keskustelemaan käsikirjoituksesta Joonan kanssa, joka jälleen ryhtyi esittelemään, nyt myös Kallen ja Timon kuullen, käsikirjoituksen vahvuuksia. Ironista kyllä, ennen kuin Sari edes ehti paikalle, Joona oli myynyt käsikirjoituksen Timo Korhoselle ja vakuuttanut minutkin siitä että tämä elokuva täytyy tehdä.

Sari ehti vihdoin palaveriin ja tiedusteli mitä olimme ehtineet keskustella. Joona tiedotti että tämä hanke voisi olla se ”synkkä aihe” missä Säätiö on ensi vuonna mukana. Kaarle tuntui käyttävän palaverin myönteisen sävyn hyväkseen ja tiedusteli Timo Korhosen kantaa. Hän ei enää juuri miettinyt, nosti vain katseensa ja totesi AVEKin olevan mukana. Sitten oli Sarin vuoro, joka lyhyen puheenvuoronsa lopuksi kuittasi palaverin sanomalla että kunhan YLE voi tehdä päätöksiä, ryhdytään kuvaamaan, eikö tämä ole tällä selvä. Ja olihan se. Yritin pysyä penkissä vaikka mieleni olisi tehnyt hypätä ylös penkistä ja kiittää heitä kaikkia. Mietin vain että nytkö tämä tapahtuu? Tämäkö on se hetki? Sitten Sari Volanen katsoi minua ja totesi. ”Sinulla on pitkä matka takana, nyt pääset vihdoin kuvaamaan.” Lopuksi puhuimme vielä tuotannosta. Kuka kuvaisi ja ketkä olisivat elokuvan näyttelijöitä? Mikä olisi elokuvan värimaailma, budjetti ja mistä työryhmä tulisi.

Väristykset tulivat kun kävelin ulos kahviosta. Jukka Asikainen seisoi Joonan kanssa kahvion edessä ja Jukka katsoi minua kuin olisi tiennyt minun kuulleen juuri hyviä uutisia. Katsoin takaisin, heitin käteni ylös ilmaan ja sanoin että pysytään kuulolla. Jukkaa nauratti, Joona vastasi että pysytään vain. Sitten painuin pihalle. Kävelin jyrkkää ylämäkeä, jalat tuntuivat kevyiltä, ihoa pisteli, päähän virtasi veri. Oli pakko kertoa jollekin. Soitin äidilleni ja kerroin että tänään oli ollut elokuvantekijänä elämäni paras päivä.

Erittäin lyhyen elokuvan tuottaminen

Arktista Vimmaa –koulutuspäivässä puheenvuoron käytti myös Pohjolan-Filmi Oy:ön tuottaja Elina Pohjola. Aiheena hänellä oli oli erittäin lyhyen elokuvan tuottaminen, esimerkkitapauksena tuore lyhytelokuva The Forest of Babel.

Case Study: The Forest of Babel

Mike Pohjolan kirjoittamassa, Elina Pohjolan tuottamassa ja pariskunnan yhdessä ohjaamassa seikkailullisessa elokuvassa kolme lasta yrittää pelastaa pinteeseen joutunutta poroa, mutta puhuvat kaikki eri kieliä: Rauna-Aletta pohjoissaamea, Ibai baskia ja Erdem kurdia. Elokuva on Taideteollisen korkeakoulun ja Pohjola-filmin yhteistuotanto, jonka on rahoittanut Euroopan komissio osana Languages Through Lenses -ohjelmaa.

Erittäin lyhyen elokuvan tekemisen haasteet ovat aikataulu ja kommunikaatio. Erityisesti kun elokuvaa kuvataan muualla. The Forest of Babelilla oli vain kaksi lukkoonlyötyä kuvauspäivää, joiden ehdoilla koko muu tuotanto eteni. Kuvausryhmällä ei ollut mahdollisuutta aikataulun sisäisiin muutoksiin, kuten usein pidemmissä tuotannoissa. Tästä samasta syystä työryhmän välintön informointi on tärkeää, kuin myös näyttelijöiden aikataulun suunnittelu. Näyttelijöiden täytyi löytyä kuvauskaupungista.

Esituotannon avainelementit

Kuvauspaikka ja paikallisten yhteistyötahojen etsiminen olivat elokuvan onnistumisen kannalta tärkeitä. Lapin elokuvakomissio avusti kuvauspaikan etsimisessä sekä castingvastaavan ja paikallisen järjestäjän löytämisessä, Lapin yliopisto hoiti tarvittavan kaluston, työryhmän ja majoituksen. Casting elokuvassa oli haasteellista, koska elokuvasssa käytettävät kielet olivat kurdi, baski ja pohjoissaame.

Viime hetken yllätyksenä ennen kuvauksia ilmeni, että poroja ei voi tuoda Santavaaraan, kuten oli suunniteltu. Sen sijaan elokuva on kuvattava kahdessa eri paikassa, vaikka tarina sijoittuu yhteen paikkaan. Ansa, josta lapset sitten poroja yrittävät pelastaa täytyy rakentaa kahteen eri kuvauspaikkaan, toisessa kuvauspaikassa ansaan jäänyttä poronvasaa esitti pelkkä talja. Valon vuoksi ansa oli rakennettava peilikuvana.

Kaksi kuvauspäivää ja jälkituotanto

Koska kuvausryhmällä oli käytettävissään vain kaksi kuvauspäivää, sääklaffivirheen riski oli erittäin suuri. Siltä onneksi vältyttiin, sää pysyi samanlaisena molempina kuvauspäivinä. Ansan siirtäminen ja uudelleen rakentaminen Santavaaraan oli työryhmälle suuri ponnistus. Leikkausvaiheessa se, kuinka lyhyt aika 90 sekuntia todella on, yllätti.

The forest of Babel palkittiin lokakuussa Prix Europassa Berliinissä opiskelijapalkinto Kultaisen vasikalla. Palkinnon suuruus on 6000 euroa.

Lyhytelokuvia systeemin ulkopuolella

It’s Alive Productionsin ohjaaja Teemu Nikki puhui Arktista Vimmaa –koulutuspäivässä lyhytelokuvan tekemisestä systeemin ulkopuolella. Tässä puheen anti tiivistettynä.

Säännöt, jotka olen tehnyt itselleni

Sääntöihin kuuluu, että elokuvaa kuvataan yksi kuvauspäivä, on olemassa vain yksi kuvauspaikka ja mukana vain pari näyttelijää. Kaikki pitää pystyä tekemään myös itse, jos jokin pala palapelissä sattuisikin katoamaan. Käsikirjoitus täytyy saada vastaamaan rajoitteita. Pitää pystyä luomaan tarina, jonka voi kertoa ilman ihmeitä, aikaa tai rahaa. Loin säännöt itselleni, siksi että filmit valmistuisivat ja että saisin ammattilaisia mukaan projekteihin. He yleensä voivat uhrata päivän tuotantoon, eivät sen enempää. Tavallaan säännöt ovat siis tuottajan säännöt. Niiden avulla pidättelen ohjaajaa sisälläni. Tuotannoissa on aina ongelmia, joihin täytyy keksiä ratkaisut. Vaikka rahoitusta järjestyisikin, tilanne on varsin samanlainen.

Miten lyhytelokuvia systeemin ulkopuolella voi tehdä?

Alan koulut ovat hyviä paikkoja lyhytelokuvan tekemiseen.
Tekniikka on nykyään halpaa. Hyvä tarinan voi kuvata vaikka perunalla.
Tee elokuva talkoovoimin. Hanki sponsoreita. Ota puhelin käteen ja hanki ihmisiä mukaan. Yllätäin voi tunnettu näyttelijäkin lähteä mukaan jos hänellä vain sattuu olemaan aikaa.
Muista, että elokuvia valmistuu tekemällä, ei puhumalla.

Tuotantojen hyvät ja huonot puolet

Lyhytelokuvatuotantojen hyviä puolia ovat nopeus ja vapaus;haluan tehdä elokuvia nopeasti, enkä halua kenenkään vaikuttavan sisältöön. Tämän tyylin valitseminen on osaksi siis myös ihmistyyppikysymys. Huonoja puolia on, että tuotanto on rajallista, ihmisiä joutuu pyytämään tulemaan palkoissa vastaan. Sen lisäksi että ei saa palkkaa, joutuu myös itse maksamaan. Kaikki on omalla vastuulla, myös elokuvan valmistuminen, koska ei ole rahoittajia luomassa deadlinea. Valmiin elokuvan levitysmahdollisuuksia löytyy eri elokuvafestivaaleilla. Täytyy muistaa, että levitys hoidettava itse.

Mitä lyhytelokuvat ovat antaneet minulle?

Olen todistanut pysytyväni kertomaan tarinaa, vaikka minulla ei ole alan koulutusta. Nimeni on lyhytelokuvien kautta jossain määrin uskottavampi kuin pelkästään mainosten ja musiikkivideoiden ohjaajana. Lyhytelokuvien myötä sain myös rahoituksen dokkariin ja yhteen lyhäriin. Olen päässyt festivaaleille tutustumaan muihin tekijöihin.
Ja mikä tärkeintä: olen oppinut jokaisesta lyhytelokuvastani.

SESsin elokuvatuet, kenelle ja millaisia?

Suomen elokuvasäätiön (SES) uusi tuotantoneuvoja Joona Louhivuori puhui marraskuun alussa Lapin lisän koulutuspäivässä lyhytelokuvan rahoittamisesta Suomessa. Louhivuoren puheenvuoron tärkeä pääkohta oli, että kaikki SESsin tekemät tukipäätökset perustuvat säätiön tukiohjeisiin. Louhivuori sanoi, että SESsin tavoitteena on toimia parhaalla mahdollisella tavalla suomalaisen elokuvan hyväksi, vaikka he eivät voikaan tukea kaikkia projekteja. SESsin toiminta perustuu matalan kynnyksen byrokratiaan. Pyrkimys on ylläpitää ja jopa nostaa suomalaisen elokuvan laatua, määrää ja tekijöiden toimintaedellytyksiä. Jotta siis SESsin toimintaa voisi ymmärtää paremmin, kannattaa perehtyä tukiohjeisiin säätiön sivuilla. Tässä kuitenkin elokuvan rahoitustuen hakemiseen liittyviä pääkohtia lyhyesti.

Kenelle tukea myönnetään?

Suomen elokuvasäätiö myöntää tuotantotukea suomalaiseen ammattimaiseen elokuvatuotantoon. Säätiön tavoitteena on edistää korkeatasoista, monipuolista ja omaperäistä suomalaista elokuvatuotantoa. Tuen myöntäminen perustuu Lakiin elokuvataiteen edistämisestä (28/2000). Tukea voidaan myöntää hakemuksesta pitkiä, lyhyitä ja sarjamuotoisia näytelmä-, dokumentti-animaatio- ja lastenelokuvia varten. Hakemus on tehtävä sitä varten laaditulle lomakkeelle. Tukea ei voida myöntää televisio-ohjelmien lähetystoiminnan harjoittajalle tai yhtiölle, jossa yksi tai useampi televisiotoiminnan harjoittaja on osakkaana 15%:n tai sitä suuremmalla osuudella, eikä valtion laitokselle, kunnalle tai seurakunnalle eikä valtioenemmistöiselle yhtiölle tai edellä mainittuihin verrattavalle yhteisölle taikka laitokselle. Tukea ei myöskään voida myöntää sellaista tuotantoa varten, jonka tarkoituksena on jonkin tuotteen, tuoteryhmän tai palvelun taikka niihin verrattavan kohteen markkinointi.

Millaisia tukia on mahdollisuus saada?

Käsikirjoitustuki: jota myönnetään yksityiselle henkilölle tai työryhmälle enintään . Yhtä elokuvaa kohden tukea myönnetään enintään 10 000 euron edestä.

Kehittämistuki: jota voidaan myöntää tuotantoyhtiölle, joka on elokuvan Suomen oikeuksien omistaja, elokuvahankkeen kehittämiseen. Tuen suuruus on yhtä elokuvaa kohti enintään 100 000 euroa.

Tuotannon ennakkotuki: Tukea voidaan myöntää tuotantoyhtiölle, joka on elokuvan Suomen oikeuksien omistaja, elokuvan valmistamiseksi. Tukea voidaan myöntää enintään 50 prosenttia tuotantokustannuksista. Elokuvalle mahdollisesti myönnetty kehittämistuki lasketaan osaksi tuotannon ennakkotukea.

Markkinointi- ja levitystuki: Markkinointi- ja levitystukea voidaan myöntää kotimaisen elokuvan ja kansainvälisten yhteistuotantoelokuvien Suomen teatterilevitykseen liittyviin markkinointi- ja levityskustannuksiin. Tukea voidaan myöntää tuotantoyhtiölle, joka on Suomen oikeuksien omistaja, tai ammattimaisesti toimivalle levitysyhtiölle, jolla on elokuvan Suomen levitysoikeudet. Tuen suuruus on enintään 50 prosenttia kustannuksista, kuitenkin enintään 80 000 euroa yhtä elokuvaa varten. Tämän lisäksi voidaan myöntää erillistä tukea elokuvan ja sen markkinointimateriaalin testaamiseen.

Tuotannon jälkituki: Tuotannon jälkitukea voidaan myöntää kotimaisen elokuvan katsojamäärän perusteella tuotantoyhtiölle, joka on elokuvan Suomen oikeuksien omistaja. Tuotannon jälkitukeen oikeuttaa elokuva, joka säätiön harkinnan mukaan täyttää riittävän kotimaisuusasteen, joka on saanut elokuvateatteriensi-iltansa Suomessa 1.1.1997 tai sen jälkeen ja joka on saanut ensimmäisenä esitysvuotenaan vähintään 45.000 katsojaa elokuvateattereissa kotimaassa. Tuotannon jälkitukea myönnetään 4,00 euroa jokaista ensimmäisenä esitysvuotena myytyä normaalihintaista pääsylippua kohden 45.001:stä lipusta lähtien.

Vaikean elokuvan tuki. Edellä mainittujen tukien lisäksi säätiö voi myöntää tukea niin sanotulle vaikealle elokuvalle. Vaikean elokuvan määritelmän täyttää hanke, joka ei tavoittele laajaa yleisoä ja kohtaa erityisiä vaikeuksia saavuttaa kaupallista rahoitusta ja jota ei ole mahdollista tuottaa ilman 50% tuotantobudjetin ylittävää valtiontukea. Tällaiseksi elokuvaksi voidaan katsoa vaikkapa lyhytelokuvat. Vaikealle elokuvalle säätiö voi myöntää tuotannon ennakkotukea enintään 70% tuotantokustannuksista . Elokuvaa varten mahdollisesti myönnetty säätiön kehittämistuki lasketaan osaksi tuotannon ennakkotukea. Lisäksi hankkeen on mahdollista saada markkinointi- ja levitystukea enintään 70% kustannuksista, kuitenkin enintään 80 000 euroa yhtä elokuvaa varten, sekä elokuvan ja sen markkinointimateriaalin testaukseen enintään 70% kustannuksista, kuitenkin enintään 5 000 euroa yhtä elokuvaa varten.

Kaikki edellämainitut tuet löytyvät kohdasta Suomen elokuvasäätiön tukiohjeet .

Tukea nuorille ammattilaisille

SESsin tukien lisäksi opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää erillismäärärahaa nuorten elokuvatekijöiden ja muiden audiovisuaalisella alalla toimivien nuorten ammattilaisten työllistämiseen. Tavoitteena on työllistää elokuva- ja audiovisuaalisiin tuotantoihin ja niiden kehittämiseen eri alojen nuoria ammattilaisia, vastavalmistuneita tai opintojen loppuvaiheessa olevia ja siten parantaa nuorten työelämään pääsyä sekä lisätä harjoittelupaikkoja. Määräraha osoitetaan Suomen elokuvasäätiölle, joka kohdentaa sen ammattimaisten, taiteellisesti ja tuotannollisesti korkeatasoisten tuotantojen käsikirjoitus-, kehittämis- ja tuotantotukiin. Tukipäätökset tehdään viimeistään vuoden 2011 lokakuuhun mennessä.

Katso: Nuorten työllistymismääräraha ohjeet

Tarkemmat tukiohjeet ja muita lisätietoja löytyy SESsin sivuilta, www.ses.fi kohdasta ohjeet ja lomakkeet.

Musta tie on mahdoton toteuttaa?

Muistan aikaisemmin miettineeni, minkä takia kukaan elokuvantekijä ei aikaisemmin ole tarttunut aiheeseen, jota omassa jutussani käsittelen. Ensimmäiset suurta huomiota herättäneet ammuskelu-massamurhat tapahtuivat kotimaassamme jo kymmenen vuotta sitten, joten ajatella että kukaan ei päättänyt tehdä suuresta yhteiskunnallisesta ilmiöstä elokuvaa.

Sain vastauksen Lapin Lisän järjestämässä työpajassa syyskuun lopussa Haaparannalla, kun Making Movies yhtiön tuottaja Kaarle Aho kertoi että tätä aihetta on aikaisemmin mietitty, mutta päädytty siihen että siitä olisi mahdotonta tehdä elokuvaa. Ongelmana oli se, että katsojan kannalta tyydyttävää vastausta siihen, miksi tällaista tapahtuu, ei ole olemassakaan. Suurin kysymys lienee, minkä takia joku päättää tarttua aseeseen ja surmata sattumanvaraisesti tai suunnitelmallisesti ihmisiä ympäriltään. Sellaisen ihmisen päähän on mahdotonta päästä, ymmärrys ei yksinkertaisesti riitä.

Omassa käsikirjoituksessani olin valinnut näkökulmani niin että en käsitellyt asioita ampujan näkökulmasta, vaan päähenkilöni olivat ihmisiä jotka sattumalta joutuivat läheltä seuraamaan ampumavälikohtausta ja kärsivät sen jälkeen tunnontuskia ja syyllisyyttä siitä, miten olivat tilanteessa toimineet. Production Housen Liisa Akimof luonnehti aihevalintaani kaksiteräiseksi miekaksi: toisaalta aihe oli hyvä, mutta toisaalta taas se voi johtaa katsojan frustraation valtaan kun kaikkia vastauksia ei ole tarjota. Siksi olisi ensiarvoisen tärkeää, että käsikirjoituksen hahmot ovat niin kiinnostavia, että katsoja voi unohtaa kysymyksen: miksi nämä ihmiset ammuttiin ja kuka sen teki?

Useammin kuin kerran olin ollut tilanteessa jossa päätin että käsikirjoitukseni on viimein valmis. Monet jotka käsikirjoitustani olivat lukeneet, olivat samaa mieltä. Jälleen löytyi kuitenkin uusi ongelma, jonka korjaaminen vaatisi jälleen täydellistä remonttia käsikirjoituksen rakenteen suhteen. Mietin kuinka tämä voi olla mahdollista? Kuinka voi olla mahdollista että käsikirjoituksesta kirjoitetaan niin monta versioita, mutta siitä huolimatta tuntuu että aina löytyy jotakin uutta ja toimivampaa. Epätavallista se ei kuitenkaan ole. On yleisessä tiedossa että käsikirjoituksia kehitellään vuosi tolkulla. JP Siili kirjoitti Black Out elokuvaansa 23 versiota, Pekko Pesonen puolestaan työskenteli Napapiirin Sankarit käsikirjoituksen kanssa neljä - viisi vuotta. Kuten Liisa Akimof sanoi: täydellistä käsikirjoitusta ei koskaan ole tehty. Olen tästä samaa mieltä. Joistakin sellainen toteamus voi tuntua ahdistavalta ja turhauttavalta. Mielestäni se on juuri käsikirjoittamisen taika, joka lumoaa ja inspiroi minut työskentelemään tai aloittamaan alusta kerta toisensa jälkeen. On kuitenkin pidettävä mielessä, että joskus on tehtävä päätös: käsikirjoitukseni on nyt valmis, muuten voi joutua ikuisesti ajelehtimaan omien ajatuksien ja parempien oivallusten keskelle.

Tarinamarkkinat - Lapin Lisän 2010 huipennus Rovaniemellä

”Elämme jännittävää aikaa. Muutaman päivän päästä kahdeksan valittua pohjoisten tarinain käsikirjoittajaa saa esitellä oman aikaansaannoksensa valtakunnallisille rahoittajille ja tuottajille.
Itse vapisen pelkästä ajatuksesta kuin syksyn viimeinen haavanlehti pelätessään kohmeiseen maahan putoamista.”

Tuohon tapaan aloitin blogini 2.11.10 eli kolme päivää ennen Lapin Lisän Tarinamarkkinoita. Edessä oli elämäni ensimmäinen pitchaus yksin, edellisen kerran olin ollut tilanteessa vuotta aiemmin tuottaja/ohjaajan kanssa. Esittelimme silloin pitkän elokuvan Kultaa suolta käsikirjoitusta, tukena myös tekemäni audiovisuaalinen materiaali.

Nyt päätin luottaa pelkkään käsikirjoitukseen, jota ehdin työstää kolmisen viikkoa paketointityöpajan palautteen jälkeen henkilökuvia syventäen ja ongelmakohtia selkiyttäen, sekä suulliseen esitykseen, meni sitten syteen tai saveen. Tuntui pelottavan kiehtovalta ottaa tuo riski, koska en voinut olla varma, olisivatko rahoittajat ja tuottajat ehtineet lukea kaikkia heille lähetettyjä käsikirjoituksia. Vielä matkalla tiivistin suunnitelmaani, jotta pitchaus pysyisi vaaditun seitsemän minuutin rajoissa ja valitsijaraadille jäisi tarvittava kolmen minuutin aika kysymyksiin.

Kun tilaisuus alkoi, luulin, että vuorot oli arvottu, mutta näin ei ollut tehty. Rohkeimmat olivat heti valmiita estradille. Yksi esittely nähtiin myös valkokankaalta, koska itse käsikirjoittaja oli ulkomailla. Kun aikataulu alkoi venyä teknisten laitteiden ongelmien vuoksi, ilahduin, etten ollut suunnitellut itselleni mitään teknistä apua. Se ei kuitenkaan poistanut kutkuttavaa jännitystä, joka jo pari viikkoa oli kiemurrellut vatsassani. Aika kiisi nopeasti ja jossakin vaiheessa alkoi jo tuntua, ehdimmekö käydä kaikki läpi suunnitellussa aikataulussa. Pääsin viidentenä ”remmiin”, jolloin jännityskäyräni oli jo hieman laskusuunnassa vapautuneen tunnelman vuoksi. Päätin satsata koko persoonani peliin ilman teennäisyyttä tai koketeeraamista.

Koska intiimi tarinani oli jo pari vuosikymmentä sitten vaatinut päästä ensimmäisen kerran paperille novellin muodossa, vieraantuminen alkusysäyksen antaneesta kokemuksesta oli riittävä, lähes täydellinen. Olin muuttanut viime metreillä kolme vuotta Lapin Lisän dramaturgisessa ohjauksessa kehitellyn käsikirjoitukseni Yksin järven yli nimeksi Iso tyttö. Se tuntui napakalta ja osuvalta sisältöön nähden ja viitoitti tekstin viimeistelyä ennen deadlinea. Olin näin ollen valmis esittelemään luovan mieleni tuotteen asiantuntijoille, rahoittajille ja tuottajille, jotta se joskus voisi yltää kenties tuotantoon asti.

Kun kävelin valitsijaraadin eteen, ajattelin aamulla pienestä kirjasta Viisauden tiellä lukemaani Ralph Waldo Emersonin mietettä: ”Tunnista päämääräsi joka askeleella.” Niinpä avasin suuni ja toteutin suunnitelmani: aloitin pitchauksen parilla säkeistöllä käsikirjoituksen sisältöön viittaavasta laulustani Tillin lillin pikkuista lasta. Esittelyni kesti juuri vaaditut seitsemän minuuttia, joten tunsin onnistuneeni ainakin siinä. Aikaa jäi siis raadin kysymyksille ja kommenteille, joihin yritin vastata parhaani mukaan. (jatkuu)

Mustan tien kohtalo?

Elokuu 2010. Kesälomat olivat päättyneet ja oli aika palata töihin. Syksy alkoi hyvillä uutisilla.

”Opetus- ja kulttuuriministeriö on myöntänyt Suomen elokuvasäätiölle valtionavustuksena 1 500 000 euroa käytettäväksi audiovisuaalisella alalla toimivien nuorten ammattilaisten työllistämiseen. Määrärahan tarkoituksena on työllistää alle 30-vuotiaita, alalle vasta valmistuneita tai opintojen loppuvaiheessa olevia tekijöitä elokuva- ja audiovisuaalisiin tuotantoihin ja niiden kehittämiseen.”

Toinen uutinen oli Suomen Elokuvasäätiön uuden tuotantoneuvojan aloittaminen toimessaan.

”Joona Louhivuori on aloittanut 9. elokuuta Suomen elokuvasäätiön neljäntenä tuotantoneuvojana. Louhivuori vastaa lyhytelokuvia koskevista päätöksistä. Louhivuori päättää myös opetusministeriön vuosille 2010–2011 myöntämän nuorten elokuvantekijöiden ja alalla toimivien nuorten ammattilaisten tukemiseen tarkoitetun erillismäärärahan käytöstä.”

Kalle Aho soitteli jälleen väliaikatietoja ja ilmoitti ensimmäiseksi että on keskustellut molempien, Yleisradion Sari Volasen ja Suomen elokuvasäätiön Joona Louhivuoren kanssa. Louhivuori, joka oli juuri aloittanut työnsä, ei tietysti edes tuntenut projektia, joten hän lupasi siihen ensin tutustua. Volanen puolestaan mainitsi että Uuden Kinon kohtalo on edelleen epäselvä, mutta he olivat ajatelleet yhdessä Leena Kempin kanssa valmistella ”paketin”, joka koostuisi useammasta (4 – 5) lyhytelokuvasta ja jotka voisi esittää eri kokoonpanoissa, joten ne eivät olisi riippuvaisia ainoastaan Uuden Kinon ohjelmapaikasta. Heillä ei edelleenkään ollut lupaa tehdä ostopäätöksiä, joten tämän paketin he aikoivat valmistella ylemmille päättäjille, jotka tekisivät lopulliset päätökset. Paketissa olisi mukana lyhytelokuvia, joista tuotantoneuvojat eniten pitäisivät ja Musta tie oli Volasen sanojen mukaan ollut yksi niistä. Volanen oli kuitenkin palattuaan sairaslomalta, siirtynyt suoraan kesälomalle joten asian käsittelyssä olisi jälleen kolmen viikon tauko, jonka jälkeen palaisimme asiaan.

Kalle Aho palasi asiaan jälleen muutaman viikon jälkeen ja kertoi että Yleisradiossa ei vieläkään osata sanoa mitään. Kalle aikoi keskustella Sari Volasen kanssa vielä ensi viikolla, mutta nyt hän oli saanut Suomen Elokuvasäätiön Joona Louhivuorelta mielipiteen käsikirjoituksesta. Palaute alkoi näin.

”Luin siis Musta tienpinta kimaltelee käsikirjoituksen. Se on erittäin kiinnostava tapaus, ja mielestäni tästä voisi ehkä saada vahvankin jutun. Samalla siinä on myös asioita jotka tunnistan varsin ongelmallisiksi. Fiilis kokonaisuudesta on tosi ristiriitainen - vaikka olen alusta asti täysin tarinan vietävänä ja näen tekstin välittävän useitakin kiinnostavia teemoja (syyllisyys/syyttömyys, sattuma, jokaisen elämän merkitys, pelkuruus/sankaruus) lopputuloksena olo on hämmentynyt ja synkkä. Sama olo jäi muuten Gus van Santin Elephantista: en saa vastausta tai edes apua kysymykseen, mitä minun pitäisi ajatella näistä tämänkaltaisista tapauksista, joista on tulossa valitettavan yleisiä sekä Suomessa että muualla maailmassa. Ahdistaa. Tästä pitäisi mun mielestä jatkaa sillä lailla, että Jussi hakisi vielä toista, katsojan kannalta rakentavampaa tulokulmaa asiaan. Mikäli sellainen löytyy niin olen kiinnostunut kuulemaan siitä.”

Lisäksi Louhivuori oli ilmoittanut että mikäli Yleisradion tilanne ei pian selkene, on keksittävä vaihtoehtoinen ratkaisu rahoittaa elokuvia. Yksi mahdollisuus olisi ryhtyä rahoittamaan elokuvia ilman Yleisradion ennakko-ostoa. Käytännössä Suomen Elokuvasäätiö ja AVEK tuottaisivat elokuvia kahdestaan ilman Yleisradiota. Se kuitenkin tarkoittaisi että elokuvan levityskanavat olisivat suppeammat sillä televisiolevitys saattaisi jäädä pois ja elokuvia levitettäisiin suoraan festivaaleille. Oli Yleisradion kohtalo mikä tahansa, lyhytelokuvan levittäminen eli murroksen aikaa. YLE: n tilanne oli pakottanut keksimään uudenlaisia tapoja levittää lyhytelokuvaa ja tulevaisuudessa esimerkiksi internet saattaisi olla yhä vahvemmassa asemassa myös ammattimaisesti toteutetun elokuvan esittämisessä ja levittämisessä?

Musta tie löytää tuottajan

Musta tie oli saanut uuden muotonsa. Käsikirjoitusta kaupattiin nyt puolituntisena, vaikka tiivistämiseen ei heti siirryttykään ilman suuria tunteenpurkauksia. Minä olin ollut aluksi ajatusta vastaan, samoin Anja. Neuvoa oli kysytty Jukka Asikaiselta ja jopa televisiokanavan vaihtoa mietittiin YLE TV 1:stä – YLE TV 2:seen, jotta pidemmän 50 – minuuttisen tarinan saisi säilyttää. Lopulta lyhyemmän muodon kehittely oli yllättäen ollut virkistävä ja mielenkiintoinen kokemus. Yllättävää oli se että vaikka aluksi olin epäillyt lyhentämisen vahingoittavan sisältöä, niin ei ollut tapahtunut. Tiivistäminen oli pakottanut tehokkaaseen ja taloudellisesti luovaan ajatteluun, mikä käytännössä tarkoitti että jokaisen kohtauksen merkitys ja paikka käsikirjoituksessa mietittiin uudelleen.

Seuraavat haasteet liittyivät oikean tuottajan löytymiseen. Keskusteluita oli jo käyty paikallisten tuottajien kanssa, ja jotkut tuotantoyhtiöt olivat ilmaisseet kiinnostuksensa. Rahoittajien mielestä aihe oli niin vaikea että se kaipasi tuottajakseen taitavaa käsikirjoituksen kehittelijää. Sari Volanen oli oma-aloitteisesti antanut käsikirjoituksen tuottaja Kaarle Aholle (Making Movies OY), jota pidettiin pätevänä käsikirjoitusten kehittelijänä. Kaarle oli itsekin käsikirjoittanut paljon ja heidän yhtiöllään oli vankka kokemus elokuvien tuottamisesta.

Making Movies on vuonna 1996 toimintansa aloittanut helsinkiläinen elokuva- ja tv-tuotantoyhtiö. Yhtiön perustajat ja osakkeenomistajat ovat Kai Nordberg ja Kaarle Aho. Vuodesta 1996 lähtien Making Movies Oy on tuottanut yli 70 dokumentti- ja lyhytelokuvaa ja kaksi pitkää näytelmäelokuvaa. Yhtiön tuottamia elokuvia on esitetty yli 50 maassa. (http://www.mamo.fi/fi/etusivu/)

Toukokuun alkupuolella Kaarle soittikin minulle pari viikkoa sen jälkeen kun oli saanut Sarilta käsikirjoituksen ja kertoi lukukokemuksen olleen positiivinen yllätys. Hän piti hanketta kiinnostavana ja ilmoitti että heidän yhtiössään olisi tällä hetkellä tilaa lyhytelokuvan kehittelylle. Hän oli jo valmiiksi tietoinen hankkeen nykytilasta, vaiheista Yleisradiolla sekä muista taustoista. Kaarle oli alun perin lukenut pidemmän version ja tiedusteli olinko aikonut lyhentää tarinaa puoleen tuntiin. Kerroin että olin jo tehnyt niin ja Kaarle oli kiinnostunut lukemaan myös lyhyemmän version.

Kevään aikana olimme yhteydessä muutamaan otteeseen ja tiedustelin myös Kaarlen arviota siitä olisiko elokuvaa mahdollista saada tuotantoon jo syksyksi. Kaarle oli ollut yhteydessä rahoittajiin ja he suhtautuivat kuulemma hankkeeseeni myönteisesti. Toisaalta Säätiön rahat olivat yleensä tähän aikaan vuodesta jo hupenemaan päin ja Yleisradion rahoittaja oli sairaslomalla, eikä siellä tehty päätöksiä. Lisäksi Suomen Elokuvasäätiöön oli syksyllä tulossa uusi tuotantoneuvoja, joka vastaisi tulevaisuudessa pelkästään lyhyestä fiktiosta. Miia Haavisto, joka tunsi jo ennalta projektini, oli siis jättämässä fiktiopäätökset ja rahoittaisi jatkossa vain dokumentteja. Syksyn kohtaloa oli siis hankalaa ennustaa. Suunnitelmamme oli seuraava. Kirjoittaisin käsikirjoittajan näkökulmasta työsuunnitelman tekstin jatkokehittelystä ja Kaarle lupasi tukea ajatuksiani omalla saatekirjeellään. Lähettäisimme paketin vielä rahoittajille ja palaisimme asiaan heti kesälomien jälkeen.

Musta tie: "Kehittelyhelvetissä" saattaa ahdistaa

Tarinamarkkinoilla elokuvaideaa myydessäni en olisi uskonut että tarinaa kehitellään sen jälkeen vielä näinkin rajusti. Olin ollut yhteydessä Yleisradioon, Suomen elokuvasäätiöön ja dramaturgiini. Tuottajia, näyttelijöitä, kavereitani ja opiskelijakollegoitani oli lukenut käsikirjoituksen ja sanonut siitä sanottavansa. Olin tilanteessa, mitä elokuva alalla nykyään kutsutaan kehittelyhelvetiksi. Palautetta ja näkemyksiä tulee niin paljon, että käsikirjoittaja on vaarassa sortua ylikirjoittamiseen. Olin tehnyt kovasti töitä käsikirjoituksen kanssa tiiviissä yhteistyössä Anjan kanssa, mutta kirjoittaminen ei tuntunut nyt luontevalta. Anja yritti tapansa mukaan olla kannustava, mutta rivien välistä saatoin lukea että käsikirjoitus ei välttämättä ole nyt menossa oikeaan suuntaan. Olin lukossa ja ahdistunut, mitkään ratkaisut eivät enää tuntuneet toistaan paremmilta ja epävarmuus valtasi mieleni.

Sitten Yleisradiosta tuli puhelu ja sain vastauksen yhteen polttavimmista kysymyksistä. Sari Volanen ja Leena Kemppi olivat muodostaneet yhteisen mielipiteen käsikirjoituksestani. Voisin unohtaa Kotikatsomon ”slotin” ja pidemmän muodon, elokuvasta pitäisi kirjoittaa lyhyempi 30 – minuutin versio. Kysyin Yleisradiosta nyt suoraan heidän kantaansa siihen, milloin elokuva olisi aikataulullisesti mahdollista toteuttaa. Vastaus oli yhtä suora. Tuotanto on vielä kaukana. Samaan aikaan media uutisoi Yleisradion heikosta tilanteesta, jonka mukaan YLE oli joutunut tekemään erillispäätöksiä osallistumisesta elokuvatuotantoihin. YLEn rahoituspäätökset olivat olleet jäissä, kun yhtiön omasta rahoituksesta ei ollut selvyyttä. Yleisradio ei ollut puoleen vuoteen voinut tehdä rahoituspäätöksiä normaaliin tapaan. Syy oli siinä, että koko yhtiön tulevaisuuden rahoituksen tasosta ei ollut vielä selvyyttä. Haaveet elokuvan kuvaamisesta syksyllä 2010 alkoivat näyttää yhä epävarmemmilta.

Seuraavana yönä en juuri nukkunut. Mieleni työskenteli käsikirjoituksen parissa. Mietin oliko Volasen ja Kempin ideoissa perää ja millainen tarinasta tulisi, jos sitä muokkaisi heidän ehdotustensa mukaan. Olinko tullut jo niin sokeaksi että en nähnyt kokonaisuutta ja sitä; oliko se toimiva? Ja mikä oli se tarina jonka oikeastaan halusin kertoa? Pääni oli ihan sekaisin. Olin nähnyt käsikirjoitukseni jo tuotantovalmiina, joten uusien radikaalienkin näkökulmien hyväksyminen tuntui aluksi vaikealta. Rahoittajia ja heidän näkemyksiään on kuitenkin kuunneltava, sillä ne ovat arvokkaita. Eivät he ole asemassaan sattumalta. Tekijän on kuitenkin huolehdittava, että kokonaisuus pysyy kasassa.

Istuessani aamukahvilla mietin edelleen käsikirjoitukseni sisältöä. Minulle nyt valkeni mitä Sari Volanen oli palautteellaan tarkoittanut. Tarinan kokonaisuus selkeni minulle. Näin käsikirjoituksen sisällön jälleen ulkopuolelta. Tämä oivallus tuntui virkistävältä ja vapautti energiaa. Päiväpostin mukana saapui piristysruiske. Suomen elokuvasäätiö oli myöntänyt minulle käsikirjoitus tuen. Myöntävä päätös vapautti myös energiaa kirjoittamiseen ja sain seuraavan version valmiiksi jo samana iltana.

KILK KALK - k a i k u j a

LAPIN LISÄN KÄSIKIRJOITUSTAKOMOSTA

Torstaina 30.9.10 riensimme ”reippahasti lietsomaan” maailman suurimman saunan katveeseen Haaparannalle Cape Eastin kokoustiloihin. Aamu oli syyskirpeä ja aurinkoinen, mieltä kohottava.
Tuottajat Iikka Vehkalahti (YLE) ja Kaarle Aho (Making Movies) pyörittelivät ensimmäisenä pajapäivänä ahjossa aihetta ”Tekijältä vastaanottajalle – elokuvan tuottamisesta ja esittämisestä”. Lapin Lisän omat dramaturgit Anja Kolehmainen ja Jouni Hiltunen hoitivat osaltaan intensiivisen keskustelun palkeita. Millaisia kipinöitä jäikään heidän hehkutuksistaan mieleen?


TUOTTAJA JA OHJAAJA AISAPAREINA

Tuottajien puheenvuoroissa meille valotettiin mm. tuottajan ja ohjaajan suhdetta. Tuottajan ja ohjaajan välillä on jatkuva sisäänrakennettu konflikti. Mutta eivätkö ristiriitatilanteet voi olla myös hedelmällisiä? Vai aiheuttavatko ne frustraatioita? Pitäisi olla riittävän kova. Mutta miten ensikertalainen pärjää väännön ilmapiirissä? Onko oltava valmis niskalenkkeihin?
Hyvä tuottaja ei kuitenkaan suutu, vaikka ohjaaja tekee sitä sun tätä. Hän on myös kova ja puolustaa ohjaajaansa, on vastaan vain kahden kesken.


OIVALLUKSIA

Saimme kuulla myös oivalluksen tärkeydestä – ”tämä on se, joka on koskettanut”. Ahaa! Tämä kiusaa minua! Populistinen aihe voidaan jalostaa hienoksi elokuvaksi. Oivallus on tärkeintä niin dokumentissa kuin fiktiossa. Oivallus voi myös tapahtua vasta leikkausvaiheessa, siis jälkituotannossa. (Oivalsin oman työstettävän aiheeni koskettavuuden: pelko lapsen silmissä.)
On myös oivallettava, mikä on se valokuva, joka lähetetään elokuvasta liikkeelle kaksi vuotta ennen ensi-iltaa. Samoin ne kolme lausetta, jotka kertovat elokuvasta.


”HYVÄ TSÄKÄ”

Toisena työpajapäivänä luennoi tuottaja Liisa Akimof (Production house). Hän kertoi meille käsikirjoituksen reiteistä tuottajille. Mikäli oikein ymmärsin, Ylellä on draamaosaamiskeskus, johon voi lähettää käsikirjoituksia. MTV 3 ja 4 kommentoivat fiktioita. Tuotantoyhtiöitä voi lähestyä suoraan vaikkapa elokuvasäätiön listan avulla. Miten siinä onnistuu, perustuu paljon onneen eli ”hyvään tsäkään”. Vahva suhde johonkin ohjaajaan on tärkeä kuin myös tuottajan löytäminen. (Jihuu, Kultaa suolta!)

Kun tuottajat arvioivat käsikirjoitusta, on muistettava, että hekin ovat ristiriitaisia kuin kuka tahansa. He valitsevat itse juttunsa. Kiinnostaako aihe tai puhutteleeko tematiikka ja jos, niin keitä? Ovatko henkilöt niin kiinnostavia, että he jäävät elämään päässä? Pystyykö kirjoittaja kirjoittamaan lisää versioita? Paljon riippuu siitä, missä tilanteessa ja mielialassa tuottaja lukee käsikirjoitusta. On hyvä varautua myös siihen, että tuottaja pyrkii muokkaamaan sitä.



PALAUTETTA

Me fiktion kirjoittajat saimme tuottajien yleispalautteissa tunnustusta siitä, että kaikilla käsikirjoittajilla on originaalikäsikirjoitukset. Pelastuimme näin älyllisen velttouden leimalta kirkkaissa otsissamme.

Aiheet Kehä kolmosen ulkopuolelta oli myös positiivinen havainto. Ahdistus puolestaan toistui kaikissa käsikirjoituksissa, ehkä liikaakin. Henkilöiden yksiulotteisuus ja historiattomuus puhutti, koska mustavalkoisiin ihmisiin on vaikea samastua. Ihmiset ovat ailahtelevaisia ja ristiriitaisia, varsinkin nykyään. Siis: tunnevaltainen kiinnostus henkilöitä kohtaan on tarpeen. Heti alussa on nähtävä, ketä katsoja seuraa, mutta päähenkilön voi myös vaihtaa myöhemmin. Entä mikä on päähenkilön kasvu elokuvan aikana?

Elokuvan käänteiden on oltava tuntuvia. Kaikki aiheet ovat hyviä, jos käsittelytapa on oikea. Tositapahtuma fiktion odotusarvoksi ei ole parasta. Vaikka epookki on haastava, ajankohtaisuus voi olla myös kaksiteräinen miekka aiheesta riippuen. Elokuvaan tarvitaan aina vahva sisäinen punainen lanka ja sen nimi on viilattava teräväksi.

MUSTA ALKAA TUNTUA

Musta alkaa tuntua sitä jännittävämmältä, mitä lähemmäs Tarinamarkkinoiden tuotantotyöpaja ehtii. Vieläkö mister Murphy mahtaa pitää pihdeissään käsikirjoitustani? Onko tekstini päässyt "Yksin järven yli" eli perille, sen elinkaaren jatkumisen kannalta tärkeiden lukijoiden käsiin?

Miksi tällaista kyselen? Tuota…kun nämä operaattorit ja mokkulat, roskapostisihdit ja raja-alueen yllättävät verkkovierailut, jotka liittyvät nykyisiin viestinlennätysvälineisiin, eivät aina täytä niistä annettuja lupauksia tai ylittävät arvaamatta valtuutensa tehtävän suorituksessaan.. Kun viesti liitteineen lähtee, sitä ummistaa onnellisena ja luottavaisena silmänsä eikä ryntää heti perään kyselemään, no, tuliko perille. Varsinkin, kun posti ei lennä bumerangina omaan lootaan.

Mutta oppia ikä kaikki. Nyt tiedän, että on ruvettava kyselemään tärkeimpien postien perään viimeistään seuraavana päivänä, onko ”lapsi” tallessa. Miten niin? No siksi, kun Yksin järven yli hukkui useamman kerran tämän kuun aikana. Onneksi ei kuitenkaan ”meren mustiin laineisiin”, vaikka ”tuonen käki jossain kukkui” siihen malliin, että mister Murphy lakeineen pulpahti ajatusteni aallokossa pintaan. Miten Marie Curie aikoinaan sanoikaan: ”Elämä ei ole helppoa kenellekään. Entä sitten? Meidän pitää olla sinnikkäitä ja ennen kaikkea luottaa itseemme. Meidän täytyy uskoa, että meillä on jokin lahja ja sen toteuttamiseen on pyrittävä hinnalla millä hyvänsä.” Mitä hän noilla kolmella viimeisimmällä sanalla sitten tarkoittikaan? Uskoisin, että jotain myös siitä tekemisen ja yrittämisen palosta, mikä elokuvan tekijöillä on, meistä käsikirjoittajista asti.

On mahtavaa, että saamme Lapin Lisän puitteissa taas tarvittavaa palautetta ja lisäoppia käsikirjoitusten valmiiksi työstämiseen. Siispä pää pois pensaasta ja innolla tuottajien ja dramaturgien löylytykseen! Mutta millaiselle koetukselle nahka joutuu Cape Eastissa? Ehkä peräti nahkurin orsille? Perästä kuuluu, sanoi…

Musta tie: kyllä, ei, en tiedä, ehkä...

Tarinamarkkinoiden ja Säätiö vierailun jälkeen olin jälleen kirjoittanut uuden version käsikirjoituksesta, jonka olin lähettänyt Jukka Asikaiselle. Se että Volanen ei aikaisemmin ollut antanut edellistä versiota Kotikatsomon tuottaja Leena Kempille, tuntui nyt järkeen käyvältä, koska hän pääsisi heti tutustumaan tuoreimpaan ja pisimmälle kehiteltyyn versioon. Soitin Leena Kempille ja kerroin kuka olen. Hän ei ensin muistanut minua, mutta kun ryhdyin lyhyesti kertomaan projektistani, Leena muisti puhuneensa hankkeestani Sari Volasen ja Jukka Asikaisen kanssa. Sovimme että lähettäisin olemassa olevan ”paketin” hänelle tutustumista varten.

Viikon päästä soitin Leena Kempille uudelleen. Hän oli lukenut käsikirjoitukseni, mutta kaipasi lisää aikaa lukeakseen tekstin uudelleen, muistiinpanojen kanssa. Lyhyen puhelun aikana, ainoa asia mihin Kemppi halusi kiinnittää huomiota, oli elokuvan pituus. Vaikka tekstisivuja oli päälle 50, Kemppi ei ollut varma pitäisikö elokuvasta tehdä puolituntinen vai yli tunnin mittainen, joten hän kysyi minulta. Vastasin että olen alun perin kirjoittanut elokuvasta 50 – minuutin televisioelokuvaa ja sellaisena sitä nyt tarjoan. Kysymys näytteli suurta osaa kahdesta eri syystä. Ensinnäkin mikäli haluaisin tehdä elokuvasta 50 minuuttisen tai pidemmän, rahoituspäätös kuuluisi YLEssä Leena Kempin ja Suomen Elokuvasäätiössä Jukka Asikaisen tehtäväksi. Toiseksi, jos tarinan pituutta laskisi puoleen tuntiin, päätöksenteko siirtyisi eri tuotantoneuvojille ja tarinanrakennetta täytyisi miettiä uudelleen, jotta voisin kertoa saman tarinan puolet lyhyemmässä ajassa. Lisäksi Yleisradiossa oli menossa ”talousremontti”, joka aiheutti kysymyksiä, niin ohjelmapaikkojen kuin Yleisradion budjetinkin suhteen. Pidemmän muodon läpiajaminen olisi ollut kovemman työn takana, sillä Kotikatsomon ”slotti” oli haasteellinen kokeneemmillekin tekijöille. Toisaalta puolituntisten ohjelmapaikka Uudessa Kinossa oli vaarassa jäädä kokonaan pois, tai ainakin joidenkin huhujen mukaan siitä oli käyty YLEssä keskusteluita.

Helmikuun alussa tulivat jälleen Elokuvasäätiön tukipäätökset. Soitin päätösten julkistamista edeltävänä päivänä Jukka Asikaiselle ja tiedustelin oliko hän myöntänyt minulle käsikirjoitustuen. Jukka kertoi että ei voi myöntää minulle käsikirjoitukseen tukea, ennen kuin Yleisradion kanta elokuvani toteuttamisen suhteen on selvillä. Olin pettynyt, vaikka vaistoni olivat kertoneet minulle jo aikaisemmin että päätös hankkeeni kohdalla jäisi vielä tässä Säätiön kokouksessa pöydälle. Jukka kuitenkin lisäsi keskustelumme loppuun että minun ei olisi syytä olla huolissani, neuvottelut eivät päättyisi vielä tähän.

Soitin jälleen Leena Kempille, ja tiedustelin, joko hän oli ehtinyt syvemmin tutustua käsikirjoitukseeni. Kemppi oli muodostanut käsikirjoituksen pohjalta oman näkemyksen siitä mikä tarinassa on oleellista ja mitä voisi vielä jättää pois. Hän lisäsi vielä että haluaa keskustella käsikirjoituksen pituudesta vielä Sari Volasen kanssa, ennen kuin neuvotteluita jatketaan suuntaan tai toiseen. Puhelun jälkeen jäin miettimään Kempin mielipiteitä tarinan sisällöstä. Uudet näkemykset olivat säikäyttäneet minut aluksi, vaikka olinkin keskustelun aikana myötäillyt Kempin ajatuksia. Tilanne oli hieman ristiriitainen, koska en millään voinut nähdä, miten elokuvan pituutta olisi voinut lyhentää puolella, ilman että tarinasta katoaisi jotain oleellista.

Päätin kääntyä vielä puolueettoman henkilön puoleen ja soitin Anja Kolehmaiselle, joka oli toiminut dramaturgina käsikirjoituksen kehittelyssä. Puhelumme kesti pitkään, kun keskustelimme käsikirjoituksen sisällöstä. Olimme yhdessä sitä mieltä, että tarinassa ei ole niin paljon ”löysää” että puolet pituudesta voitaisiin karsia pois. Tarinan kehittämiseen kuitenkin löytyi jälleen uusia ideoita joten ryhdyin työstämään jälleen uutta versiota, jonka pituus säilyisi alkuperäisenä.

SADUTUKSEN TAIKARINKI

Minulla oli lapsuuden leikkikaverina todellinen ”satusetä”. Tarinaa syntyi joka välissä, saduttipa häntä tai ei. Ehkäpä pojan satuiluun oli syynä kodin kurikulttuuri. Satuilu helpotti hänen muuten niin ankaraa arkeaan. ”Syö, niin saat selkääs!” oli koulusta palanneelle lapselle lähes jokapäiväinen lausahdus, jonka hän sai kuulla äidiltään ja joka syöpyi usein toistuvana ja pelottavana myös minun muistiini. Sadutuksessa ei ole kuitenkaan kysymys satuilusta, vaikka mielestäni niillä on tietty yhteys. Satuilu on käsitykseni mukaan sekin tarinan kertomista. Satuillessaan kertoja itse uskoo tarinansa todeksi, vaikkei se sitä olekaan. Sadutuksessa kerrotaan myös tarina, mutta se voi olla sadutettavan valinnan mukaan joko satu tai tositarina. (Käytännössä kenties näidenkin rajat hämärtyvät!)

Sadutuskoulutuksesta

Lapin Lisä on toimintansa aikana tarjonnut monipuolista elokuva-alan koulutusta. Viimeksi syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna oli vuorossa sadutuskoulutus. Sen aikana perehdyttiin sadutusmenetelmään käsikirjoituksen aineiston tai muun taiteellisen materiaalin keruussa. Painopisteenä oli sadutustarinoiden työstö audiovisuaalisiksi teoksiksi tanssitaiteen tohtori Kirsi Heimosen ohjauksessa. Heimonen on toiminut sadutuskouluttajana sekä Suomessa että ulkomailla. (Tasokkaalle kurssille olisi mahtunut lähes kolminkertainen määrä osallistujia!)
Koulutuksen antiin kuului sekä sadutettavana että saduttajana toimiminen. Parityöskentelyn avulla menetelmä konkretisoitui jokaiselle ja oppiminen tapahtui tosi hauskalla tavalla. Molemmat roolit tarjosivat ja myös vaativat aktiivista toimintaa koko sadutuksen ajan. Itse sadutustilanne, vuorovaikutus kertojan ja kuuntelijan/kirjaajan välillä, antoi tärkeän omakohtaisen kokemuksen sadutuksen osallistavasta toimintakulttuurista, toisen uudenlaisesta kohtaamisesta.
Jihuu! Koin kurssilla myös ahaa-elämyksen. Jo vuonna 1990 olen tietämättäni käyttänyt menetelmää koulutulokkaille sanataiteen perusopetuksessa. (Jo sitte ossaaki ihmiselle tulla vähästä hyä mieli!)
Kurssiin palatakseni, sen aikana tähdennettiin, että alun perin lasten tarinoiden tallennukseen käytetty menetelmä sopii kaikenikäisille. Sadutuksen avulla kerätyt tarinat voi julkaista, mutta tietenkin vain kertojan luvalla. Kirsi Heimosen ohjaamassa lyhytelokuvassa En muista. Muistan, johon tutustuttiin koulutuksen aikana, lasten tarinat ovat ydin. Ne avautuvat katsojalle mielenkiintoisella tavalla esiintyjien ja musiikin kautta. Elokuvan käsikirjoitus ja koreografia ovat myös Heimosen.

Satua vai totta?

Entä omat tarinani, joita olen vuosien aikana on työstänyt? Miten ne ovat syntyneet? Mikä niissä on satua, mikä totta?
Jos käsikirjoitukseni lähtökohtana on jokin varhaislapsuuden kokemus, muistanko sen väärin vai oikein? Jos jään asiaa pohtimaan, kirjoittaminen tyssää siihen. Siispä en pohdi, vaan uskon, että niin on tapahtunut. Mitä siitä taas seuraa, on täysin minun vallassani, kunnes tapahtuu se kumma juttu: henkilöt tekevät vallankumouksen ja alkavat elää omaa elämäänsä, rakentaa tarinataloaan minusta piittaamatta. Minun on yritettävä pitää ohjakset tiukalla, että niiden toiminta olisi käsikirjoituksen kannalta oikeansuuntaista. Ja huudettava välistä Lapin Lisän dramaturgia apuun, etteivät mielikuvituksen hurjat orhit laukkaile ojasta allikkoon!
Kun työstää pitkään samaa fiktiota, niin kuin olen tehnyt käsikirjoitusteni kanssa, alkujaan selkeät toden ja sadun rajat hämärtyvät. Tarinaan alkaa uskoa kokonaisuudessaan. Mutta niin onkin tehtävä, mikäli olen oikein ymmärtänyt. On uskottava omaan tarinaansa ja myös itseensä. Vasta sitten voi toivoa, että valo putken päässä roihahtaa täysiin luxeihinsa.
Onko sinulla vastaavia/erilaisia kokemuksia?

Musta tie matkalla Suomen Elokuvasäätiöön

Tarinamarkkinoiden jälkeen olin täynnä energiaa ja halusin viedä asioita nopeasti eteenpäin jotta pääsisin kuvaamaan elokuvaani. Minulla oli edelleen yksi ongelma ratkaisematta: tuottajaa ei ollut. Olin aikaisemmin tehnyt kaksi lyhytelokuvaa pienehkön paikallisen tuotantoyhtiön kanssa, ja yhteistyön jatkaminen heidän kanssaan olisi tuntunut luontevalta. He eivät kuitenkaan olleet aikaisemmin tuottaneet tämän kokoluokan televisioelokuvaa ja siksi heillä ei ollut fiktioihin pätevöitynyttä tuottajaa firmassaan. Päätin kysyä neuvoa Sari Volaselta.

Moi!

Kysyt hankalaa asiaa. Käsikirjoituksessa olisi vielä työtä ja jos sinulla on paikallinen tuottaja, hän ei ehkä pysty kehittämään käsikirjoitusta kanssasi eteenpäin. Ja kuten sanoin, kilpailu TV1:n kotikatsomoon on kova ja siksi sanoisin, että isompi yhtiö on parempi mutta en ole tästä aivan varma, koska en aktiivisesti ole tekemisissä Kotikatsomon juttujen kanssa. Ehdottaisin, että haet käsikirjoitukseen tukea SESistä ja keskustelet Jukan kanssa miten käsikirjoitusta voisi kehittää yksin tai dramaturgin kanssa. Sen jälkeen etsit tuotantoyhtiön ja unohdat jo tässä vaiheessa sen, että kuvaukset
olisivat pian. Kerroin hankkeesta Leena Kempille, joka vastaa meillä tv-elokuvista, mutta en antanut vielä käsikirjoitusta.

Terv. Sari

Sarin ohjeiden mukaisesti käännyin seuraavaksi Jukka Asikaisen puoleen, joka ehdotti että tapaisimme Suomen Elokuvasäätiössä.

Tapaaminen Suomen Elokuvasäätiöön sovittiin heti vuoden 2010 alkuun ja matkustin Helsinkiin yhdessä Panu Pohjolan kanssa, joka edusti paikallista tuotantoyhtiötä jonka kanssa olimme sopineet alustavasti yhteistyöstä. Vierailu Suomen Elokuvasäätiössä oli jo sinällään mielenkiintoinen kokemus kokemattomalle tekijälle. Punatiilisen rakennuksen sisällä oli nostalgiaa huokuva tunnelma. Seinille oli ripustettu kehyksiin valokuvia eri elokuvista ja pienen help yourself – kahvilan nurkassa komeili vanha elokuvaprojektori. Odotimme hetken aikaa kahvilassa, että Jukka vapautuisi edellisestä palaveristaan. Tunnelma oli jännittynyt ja kiertelin levottomasti pitkin käytäviä. Sitten Jukka saapui hyväntuulisen oloisena noutamaan meitä kahvilasta ja toivotti tervetulleeksi Suomen Elokuvasäätiöön.

Jukan toimisto oli mielestäni yhtä tunnelmallinen kuin muukin rakennus. Kokonaisuuden täydensi toimiston ikkunasta avautuva merinäkymä satamaan. Olin aikaisemmin ehtinyt miettiä, miten keskustelu tulisi sujumaan ja pohtinut valmiiksi asioita joista voisimme keskustella. Onneksi Jukka otti keskustelun haltuunsa ja hän oli lähinnä kiinnostunut, ei niinkään enää käsikirjoituksesta, vaan tuotannollisista asioista, kuten siitä, kuka elokuvan tuottaisi. Tapaamisen edetessä huomasin pysyväni hiljaa, lähes koko palaverin ajan. Jukka ja Panu keskustelivat valmiuksistamme tuottaa elokuva paikallisesti. Aina välillä minulle esitettiin joku kysymys, johon nopeasti vastasin ja keskustelu jatkui jälleen heidän välillään. Vaikka tuottajakysymys jäi edelleen avoimeksi, Jukka oli antanut meille hyviä vihjeitä, kuinka meidän tulisi tuotantomme kanssa edetä. Heikot ja vahvat alueet oli tuotu esille. Lopuksi Jukka suositteli lähettämään käsikirjoituksen Yleisradion Leena Kempille, joka oli siis vastuussa Kotikatsomon ”slotista” YLEssä. Jukka kertoi tapaavansa Yleisradion porukkaa seuraavalla viikolla ja lupasi keskustella hankkeestamme heidän kanssaan. Totuus oli kuitenkin se, että mikäli elokuvalle ei saataisi rahoittavaa televisioyhtiötä, eli tässä tapauksessa Yleä, ei Suomen Elokuvasäätiö voisi yksin tukea elokuvaamme. Vaikka rahoituskuvioon ei edelleenkään tullut yhtään suoraa ”lupausta”, palaverista oli jäänyt hyvä tunnelma.

Palaverin jälkeen nousimme ratikkaan ja palasimme takaisin rautatieasemalle. Ennen kotiinpaluuta oli vielä aikaa junan lähtöön, joten suuntasimme asemaravintolaan. Olut tuopin ääressä purimme päivän tapahtumat ja suunnittelimme tulevaisuutta.

KILTTINÄ KALANA

Kalojen luonteeseen kuuluu toimia usein vastoin omaa etuaan. He ovat auliisti valmiit keventämään lähimmäisensä taakkaa. (Kalat, Julia ja Derek Parker).

Kilttinä kalana minun on aina ollut vaikea sanoa ei, varsinkin, jos olen ymmärtänyt, että myöntymisestäni on iloa pyytäjälle. Myöhemmin tosin on saattanut kuitenkin ilmetä, että ilo ei ollutkaan pyynnön motiivi, vaan hyöty, jopa oman edun tavoittelu.


Kun harvoin kieltäytyy, mieleen jäävät lähtemättömästi tärkeimmät eit. Muistan kymmenien vuosien takaa yhden sellaisen. Oli uskomatonta kuulla kieltäytyvänsä paikassa ja tilanteessa, joista olisi mieluummin paennut. Vaikka tiesin vastaan kampeamisen turhaksi – jouduin virkajärjestelyjen kohteeksi sukupuoleni vuoksi – tuntui hienolta kertoa mielipiteensä julki.
Tällekin tapaukselle löytyy selitys Kalat - teoksesta: Kalojen on monesti vaikeaa tunnustaa elämän realiteetteja.

Mitä tekemistä käsikirjoittamiseni kanssa on sillä, että olen kala, joka on syntynyt täydenkuun aikaan Kuun ollessa Kalojen vastamerkissä eli Neitsyessä? Mielenkiintoista. Itsestä tunnistettavia piirteitä löytyy kirjasta roppakaupalla. Tie omaan itseen on pitkä ja kivinen, mutta tarpeellinen kulkea.


Muutamia ”totuuksia” lisää kalojen luonteesta, jotka tunnistan omakseni ja joilla lienee vaikutusta myös aikaansaannoksiini käsikirjoittamisen saralla:
- käytännöllinen järki-ihminen
- synnynnäisesti omapäinen
- liian kriittinen
- arka ja estoinen – peittona ylitsepursuava puheliaisuus
- murehtiva, mutta melkoinen voimanpesä
- luova ja innokas, mutta kärsii joskus itseluottamuksen puutteesta
- tarvitsee tukea ja kannustusta kehittyäkseen edellytystensä sallimaan täyteen mittaan

Kun kirjoittaa ihmisistä, on hyvä tuntea itsensä, tunnustaa itselleen niin heikkoutensa kuin vahvuutensa. Käyttää itsetuntemustaan luodessaan fiktiivisiä henkilöitä. Joskus heistä löytää pelottavan paljon itseään, mutta mielestäni me olemme hyvin samankaltaisia
puutteinemme ja vahvuuksinemme aurinko- tai kuumerkistä huolimatta.